Laulu- ja soittojuhlat 1891

Kesäkuussa vuonna 1891 järjestettiin Kuopiossa maan kuudennet yleiset soittojuhlat, joita Kansanvalistusseura oli vuodesta 1884 alkaen järjestänyt eri puolilla maata. Kuopion juhlat juuri tuona ajankohtana teki mahdolliseksi rautatien valmistuminen vuonna 1889. Juhlien järjestelyt, jotka aloitettiin jo puoltatoista vuotta aiemmin, olivat laajat. Juhlatoimikuntaan kuului peräti 30 henkeä, mm. Minna Canth, Kuopion ensimmäisen kauppaoppilaitoksen johtaja Kaarlo Brofelt (kirjailija Juhani Ahon veli), lehtorit Kasper Järnefelt ja Otto Cantell, Linda ja Elias Kahra sekä kuurojen koulun johtaja Kustaa Killinen puolisoineen.

Juhlien laulun johtajaksi saatiin säveltäjä Ilmari Krohn ja soiton johtajaksi kapellimestari Elias Kahra. Ajatus taiteiden välisestä yhteistyöstä tunnettiin jo yli sata vuotta sitten, sillä paitsi musiikki, juhlissa olivat kaikki taiteen alat edustettuina. Suomalainen teatteri esitti Minna Canthin Papin perhe – ja Gustaf von Numersin Kuopion takana –näytelmiä. Lyseolla pitivät näyttelyn Suomalaisen Käsityön Ystävät, Suomen taideyhdistys ja Taiteilijaseura. Taidettaan esittelivät sellaiset nimet kuin Albert Edelfelt, Werner Holmberg, Eero Järnefelt, Helene Schjerfbeck, Victor Westerholm ja Magnus von Wright. Myöskin kirjailijat kokoontuivat Kuopioon.

Juhlien mittavuudesta kertonee se, että kun kaupungissa oli tuolloin noin 9000 asukasta, saapui Kuopioon kulttuuria rakastavaa yleisöä kaksinverroin. Kuoroja oli 29, soittokuntia 13. Kuopiolaisia kuoroja oli mukana viisi (Kansallislauluseura, lyseolaisten kvartetti, asevelvollisten kuoro, Suomalaisen seuran laulukunta ja vastaperustettu Suomalainen naislaulukunta) ja soittokuntia kaksi. Juhlien tunnelma oli lämmin, innostunut, isänmaallinen ja iloinen. Illalla viisi laivaa kuljetti juhlavieraita Kallaveden viehkeissä maisemissa ja päivisin saattoi kaduilla juhlapaikoilla saattoi nähdä lähes kaikki suomalaisen kulttuuri- ja taide-elämän merkittävimmät hahmot.

Minna Canthin novellissa Agnes (1892) kuvaa Liisi, nuori kuopiolaisnainen, vuoden 1891 laulujuhlia näin:

Lukuvuosi oli loppunut kouluissa, kesäloma alkoi. Silloin vietettiin kaupungissamme suurenmoista laulujuhlaa, johon kokoontui laulu- ja soittokuntia läheltä ja kaukaa sekä muita ihmisiä lukuisat määrät joka haaralta maata.
Myöhäisenlaiseen pääsin juhlan ensimmäisenä päivänä kentälle, jossa laulu- ja soitto-ohjelma oli jo alkanut. Liehuvat liput, viheriät köynnökset ja kirjavat kukat, joilla kartanotkin olivat koristetut, saivat jo tiellä kaikki pienet, kotoiset arkihuolet haihtumaan mielestäni. Ja mitä enemmän laulukenttää lähenin, sitä valtavampi oli juhlan vaikutus. Mahtavat sävelet kaikuivat kauas vastaani. Ilma oli mitä herttaisin, aurinko paistoi kirkkaasti, järvi kimalteli, puut olivat täydessä lehdessä ja pilvetön taivas kaareutui tumman sinisenä ylös korkeuteen. Juhlapukuisia ihmisiä riensi ohitseni; he olivat myöhästyneet samoin kuin minä.
Torvisoiton säestyksellä laulettiin parastaikaa ”Jumal’ on linnam’ ”, kun saavuin paikalle. Avara musiikkilava vastaisella puolella kenttää oli täpö täynnään laulu- ja soittokuntien jäseniä, jotka kaikki olivat yhtyneet yleiseen, suureen kööriin. Voimakas äänivirta aaltoili yli äärettömän ihmispaljouden. Minä pysähdyin kuuntelemaan, ja sydämmeni nousi tulvilleen hartaita juhlatunteita. Yleinen kansallinen innostus valtasi minut niinkuin muutkin.
Virren loputtua tuli loma-aika. Laulajat ja soittajat astuivat lavalta alas ja yleisössä syntyi vähän liikettä, vaikka useimmat jäivät istumaan paikoilleen.
Katselin ympärilleni, vaan en nähnyt ainoatakaan tuttua. Outoja kasvoja vain kaikkialla.

Kaikki eivät ole kuitenkaan yhtä hurmioituneita. Novellin päähenkilö Agnes, useita
vuosia Pietarissa asuvana vertaa kuulemaansa maailmalla koettuihin vielä
vaikuttavampiin taide-elämyksiin:

Joku naiskööri esiintyi lavalla, käännyin sitä kuuntelemaan. Mielestäni he lauloivat erinomaisesti ja minä innostuin paukuttamaan käsiäni niinkuin muutkin.
- Eivätkös laulaneet mainiosti? Kysyin Agnesilta, palatessani takaisin hänen luokseen, sillä huomaamattani olin taaskin väistynyt muutamia askeleita lavaa kohti.
- Eivätkös laulaneet mainiosti?
- Mainiosti?
Hän kohautti olkapäitään, nyrpisti kasvojaan ja pudisteli päätään.
- Oletko sinä milloinkaan kuullut edes keskinkertaista laulua, koska tuota pidät mainiona?
- Niin, vaan – noloudessani en oikein tiennyt mitä sanoa – lauloivathan ne mielestäni puhtaasti ja reippaasti.
- Minä puolestani en voi nauttia muusta kuin hienosta, musikaalisesta laulusta. Tuommoiset karkeat, harjaantumattomat äänet oikein viiltävät korviani.
Mitäpä osasin siihen vastata? Minua loukkasi tosin hänen kylmä välinpitämättömyytensä ja se halveksiva tapa, jolla hän kaikkea arvosteli. Mutta toiselta puolen arvelin, että siihen ehkä oli luonnollinen syy. Hän oli tottunut näkemään ja kuulemaan niin paljon parempaa, ettei mikään täällä kestänyt vertailua. Saattoipa hänellä olla rakkautta isänmaahan ja kansalaisiinsa, mitä varten hän tänne muuten olisi tullut?

Seuraava väittelevä keskustelu käydään oopperasta pitävän Agnesin ja Liisin asioitsijamiehen, Antin, välillä. Se kuvaa hyvin ajan aatemaailmaa, missä taidemusiikki ja suomalainen kansanmusiikki nähtiin toistensa vastakohtina. Tällaiset aiheet ovat mitä ilmeisimmin olleet ajankohtaisia myös 1800-luvun lopun Kuopiossa - varmaan Kanttilan Minna Canthin salongissakin.

Puhuivat musiikista. Agnes ihaili oopperaa. Se ei ollut yksipuolinen, siinä yhtyivät useat taiteet, baletti, musiikki ja runous, harmoonilliseksi kokonaisuudeksi. Aaria oli musiikin korkein kukoistus, se oli sävelten sävel, joka suloisesti hiveli korvaa ja sai tunteet ja mielikuvituksen eleille.
Antti vastusti häntä. Oopperan aika on ollut ja mennyt. Eikä se ollut mikään onnistunut taiteiden yhdistys. Se vain yllytti eri taiteenhaaroja luonnottomiin liiallisuuksiin. Baletti oli syrjähtänyt taiteen rajojen ulkopuolelle, oli muuttunut hienon maailman ylellisyyshuvitukseksi. Aaria taas oli korumusiikkia, rakennettu pelkälle efektille, ilman lämpöä, ilman sisältöä; aarian koko merkitys oli siinä, että laulajat pääsevät näyttämään kurkkunsa kykyä ja kestävyyttä. Saattaa joskus epämääräisesti vaikuttaa tunteihin, mutta ei järkeen, eikä se liioin ylentänyt mieltä, ei jalostanut henkeä. Mutta silloin se ei ole tosi-taidetta, sillä tosi-taiteen täytyy tyydyttää koko olemustamme.
- Ja runoutta, sanoitte? – Antti alkoi oikein kiivastua. – Voiko tosiaan väittää, että nuo mitättömät, mauttomat ooppera-tekstit ovat runoutta?
- Armoa, armoa, keskeytti häntä Agnes nauraen, te olette aivan julma! No niin, minä tosiaankin vihaan noita bravuurikappaleita ja tuota tulehtunutta taidemusiikkia, jonka ylimysvallan turmeltunut aisti on asettanut kunniasijalle, vaan jolla ei ole mitään juurta, koska siltä puuttuu kokonaan kansallinen pohja.
- Mutta jos te olettekin leppymätön entiselle oopperalle, niin täytyy teidän kumminkin antaa tunnustusta Wagnerin musiikille. Siinä on voimaa, elämää, passioonia –
- Ja onko siinä mitään uutta - ?
- Kuinka te voitte kysyä! Eikö siinä ole kaikki se uutuus, mikä nykyisessä vuosisadassa on ilmestynyt muillakin aloilla, filosofiassa, kirjallisuudessa ja yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa pyrinnöissä? Demokraattina teidän ainakin pitäisi olla siihen innostunut.
- Demokraattina juuri minä en olekaan tyytyväinen, ennen kuin kansan laulu tulee asetetuksi sille sijalle, missä aaria nyt on.
Agnes nauroi.
- Oikeinko te puhutte täyttä totta?
- Tietysti.
Ja Antti näytti niin vakavalta, ettei sitä ollut epäilemistäkään.
- Ettekö myöskin lisää: suomalainen kansanlaulu?
- Suomalainen muiden rinnalla.
- Sanokaa: ensimmäisenä, yksin tein.
- Kenties ensimmäisenä. Suomalainen säveltaide ei vielä ole ehtinyt luotavaansa luoda. Mutta tulevaisuudessa se sen tekee. Odottakaa!

Suomalainen seura

Tuota suomalaisuutta – 1800-luvun lopun suurta aatetta – kehittämään perustettiin Kuopiossakin vuonna 1877 Suomalainen seura. Siihen liittyi noin kaksi sataa kuopiolaista kulttuurin, kansanvalistuksen ja kielikysymyksen asianajajaa, joista yllättäen osa oli myös ruotsinkielisiä. Näitä innostuneita, jotka kokoontuivat aluksi peräti kahdesti kuussa, olivat mm. Minna Canth, kuuromykkäin koulun johtaja ja valtiopäivämies Kustaa Killinen Tilda-rouvansa kanssa, Elisabeth, Kasper ja Armas Järnefelt, Emilia ja Johan Strunck sekä maisteri Bruno Granit.

Seuran tarkoitus oli ”siveellisen ja huvittavan seuraelämän vietto luennolla, näytelmillä, runollisten kappaleiden lausunnolla, keskusteluilla, laululla, soitolla ja tanssilla. Yhteisenä keskustelukielenä on suomi. Lauluissa kieli on vapaa.” Vaikka iltojen ohjelmat olivat moninaiset, oli musiikilla niin tärkeä sija, että jo vuonna 1878 tehtiin vekseli Suomen pankkiin flyygelin ostamista varten. Yksinlaulu oli aivan erityisessä suosiossa. Se kuului joka illan vakio-ohjelmaan. Vuosisadan lopulle tultaessa seuran toiminta vähitellen hiipui ja monet sen musiikinystäväjäsenistä liittyivät myöhemmin perustettavaan Musiikinystäväin yhdistykseen ja sen kahteen lyhytaikaiseen edeltäjään.

Musiikkiyhdistys

Helmikuussa 1888 pidettiin Kuopion Musiikkiyhdistyksen perustava kokous, jossa johtokuntaan valittiin everstinna Hausen, musiikinopettaja Armida Palmgren, herrat K.W.Järnefelt, Elias Kahra ja J.Zidbäck. Jäseniäkin yhdistykseen saatiin ja kuoro perustettiin, mutta yhdistyksen toiminta oli kituliasta ja niin se hautautui muun vilkkaan musiikkielämän alle.

Sivu päivitetty 28.4.2004