1950-luku - mistä yleisö konsertteihin?

Yksi suurimmista 50-luvun alkupuolen huolista Kuopion orkesterissa oli oboistien ja fagotistien puuttuminen. Se vaikutti orkesterin ohjelmistovalintaan. Toisinaan saatettiin lainata puhaltajia muiden kaupunkien orkestereista, mutta sekin maksoi ja orkesterin puolikunnallisuudesta huolimatta rahaa ei ollut yllin kyllin. Esimerkiksi mikäli järjestettiin solistikonsertteja ei voitu pyytää kovin paljon vierailevia solisteja. Kaiken lisäksi syksyllä 1952 kuoli kuopiolainen musiikinystävä, prokuristi Eva Jack, joka toimi kaupungissamme Fazerin konserttitoimiston edustajana.

Erimielisyyksiä tuli myös musiikin popularisoimisesta. Kapellimestari Arvo Uro totesi Savo-lehden haastattelussa 29.3.1951, että yleisön musiikinharrastus oli kasvanut parin viime vuoden aikana merkittävästi ja hän arveli, että mikäli soitettiin pienempimuotoisia orkesterikappaleita ja sinfonioita sekä ylipäätänsäkin yleisölle tuttuja musiikkiteoksia, niin konsertteihin tulisi sellaistakin väkeä, joka muutoin saattoi vierastaa vaikeammin lähestyttävää sinfonista musiikkia. Sen sijaan Savo-lehden arvostelija Yrjö Leiwo oli ajatteli toisin. Hän toivoi, että orkesteri esittäisi myös uutuuksia ja vaativia tehtäviä sekä yleisön että orkesterin kehitystä silmällä pitäen.

Vuosi 1954 ei alkanut kovinkaan suotuisissa merkeissä. Orkesterilla ei ollut johtajaa ja harjoituksia oli vähänlaisesti ja epäsäännöllisesti. Saman vuoden syksyllä yhden konsertin johti Ahti Sonninen, joka Savo-lehden haastattelussa mainitsee tulevansa murheelliselle mielelle seuratessaan kuopiolaisen musiikkielämän nykyvaihetta. Samana vuonna Kuopioon muutti musiikista kiinnostunut ekonomi nimeltä Anna-Maija Poussa. Hänestä tehtiin hetimiten KMY:n sihteeri ja tämän tomeran rouvashenkilön ideasta kehitettiin muuan mullistava systeemi, joka alun kangertelujen jälkeen on käytössä kaupunginorkesterin lipunmyynnissä vielä tänäkin päivänä: kausikorttijärjestelmä. Myymällä tietty määrä lippuja etukäteen voitaisiin taata vierailevien solistikonserttien onnistuminen ilman tappioita.

Systeemi saatiin toimimaan kevätkaudella 1956 ja kausikorttilaisia ilmaantui 130. Mutta jo vuoden kuluttua tapahtui käänne huonompaan, sillä tilaajia oli vain 57. Kokeilua kuitenkin päätettiin jatkaa sillä arveltiin romahduksen johtuvan yleisestä huonosta taloudellisesta tilanteesta. Musiikinystäväin yhdistyksen tuolloinen puheenjohtaja, lääninlääkäri Harry Lauritsalo, puolestaan on arvellut, että sotien jälkeen Kuopioon sijoittuneet karjalaiset hakeutuivatkin myöhemmin muualle. Väite tuntuu erikoiselta, sillä voisi kuvitella, että noilla evakoilla oli kyllin ajattelemista uuden jokapäiväisen elämän järjestämisessä eikä sinfoniakonsertissa istuminen olisi ollut niitä ensimmäisiä mieleen tulevia tarpeita. Entä sitten kuopiolainen sivistyneistö? Eikö sen ajanvietteisiin enää kuulunutkaan vakavamman musiikin harrastaminen niin kuin sata vuotta aiemmin, kuten Kuopion historia III tietää kertoa.

Pitkänäperjantaina vuonna 1952 kuultiin Kuopion tuomiokirkossa ensimmäistä kertaa suuri kirkkoteos, kun tuomiokirkkokuoro esitti Händelin Messias-oratorion.

Joulukuussa 1954 vietettiin jälleen suomalaisen säveltaiteen viikkoa ja orkesteri konsertoi Puijon laulun kera. Kuoro esitti muun muassa harvoin kuullun Martti Turusen Puijon laululle säveltämän Kaipuu-laulun. Vierailijoitakin kävi, kun keväällä 1955 solistikonsertin antoivat suuret maailmantähdet Lea Piltti ja Igor Oistrah. Saman vuoden keväällä oli juhlallinen konsertti, kun ensimmäistä kertaa Kuopion orkesteri – tosin lainasoittajilla vahvistettuna – saattoi esittää niinkin suuren teoksen kuin Sibeliuksen kolmannen sinfonian. Sibeliusta kuultiin myös saman vuoden joulukuussa, Sibeliuksen 90-vuotissyntymäpäivänä, kun nuori, lahjakas uraansa aloitteleva Paavo Berglund saapui johtamaan konsertin. Savo-lehti ylisti kapellimestarin vaikutusta: ”Kohottava suuren taiteen juhla…Orkesterikin oli kuin kasvonsa pessyt.”

Orkesterikoulusta musiikkiopistoksi

Yhdestä oltiin kuitenkin samaa mieltä: nuorisossa oli Kuopion musiikkielämän tulevaisuus. Musiikin Ystäväin yhdistyksen päätehtäväksi nähtiin nuorison musiikinharrastuksen herättäminen ja sen soittotaidon edistäminen. Tuli ajankohtaiseksi kysymys kehittää orkesterikoulusta musiikkiopistoa vastaava instituutio. Niinpä syksyllä 1953 päätettiin laatia kaupunginvaltuustolle anomus, joka sisälsi mm. seuraavaa tekstiä:

Koska kuitenkin säveltaiteelliset, kuten muutkin taiteelliset lahjakkuudet, ovat etsittävissä ja löydettävissä kautta maan ja hyvinkin monta kertaa juuri sisämaan kansan laajoista kerroksista, olisi tärkeää, että tässäkin kaupungissa alkaisi toimia valtion tukema konservatorio, jonka yhteydessä toimisi alkeiskouluosasto nuorisoa ja lapsia varten ja joka huolehtisi sanottakoonpa vaikka tämän läänin tulevien säveltaiteilijain – myöskin kirkkomuusikkojen – pohjakoulutuksesta.

Anomusta ei koskaan kuitenkaan lähetetty, sillä yllättäen aloite Kuopion Musiikkiopiston perustamisesta oli tehty jo toisaalla. Kuopioon oli muuttanut Helsingistä kapellimestari ja pianisti Hannu Halonen, joka ulkopuolisena näki välttämättömäksi tehdä aloitteen ja myöskin suunnitelman järjestetyn musiikinopetustoiminnan organisoimiseksi. Asia sai kannatusta ja niinpä 11.3.1954 pidettiin Kuopion musiikkiopiston kannatusyhdistyksen perustava kokous ja jo seuraavan syksynä opinahjo aloitti toimintansa peräti 120 oppilaan voimin.

Ensimmäisinä vuosina musiikkiopistossa opiskeltiin Sibelius-akatemian esikuvan mukaan ennen muuta pianon- ja viulun soittoa sekä laulua, vähäisemmässä määrin muita instrumentteja. Vuonna 1958 perustettu Orff-luokka toimi pohjana myöhemmälle musiikkileikkikoulutoiminnalle. Alkuvuodet opiston johdossa toimi Hannu Halonen. Pianonsoitonopettajana toimi Sylvia Sivola<, joka hoiti tehtäväänsä aina 70-luvun lopulle saakka. Laulua opetti tuomiokirkon pitkäaikainen kanttori Oskari Laapas ja viulunsoittoa orkesterin konserttimestareina eri aikoina toimineet Tauno Tiikkainen ja Jouko Heino.

Miksi sitten KMY:n orkesterikoulua ei laajennettu musiikkiopistoksi? Siihen ei voi antaa yksiselitteistä vastausta, mutta kouluhan toimi kovin vaatimattomissa oloissa ja ehkä kuopiolaiset päättäjät eivät uskoneet tarpeeksi kaupungin omiin kykyihin ja niinpä luotettiin enemmän ulkopuolelta tulleeseen ”konsulttiin”. Tämän kaiken seurauksena vanha orkesterikoulu lakkautettiin, mutta sen opettajat kiinnitettiin vastaaviin toimiin musiikkiopistoon. Myöskin Musiikin Ystäväin yhdistyksestä tuli edustaja musiikkiopiston kannatusyhdistyksen hallitukseen.

Uudistuksia konserttiohjelmassa

Vuonna 1957 saatiin orkesteriin kolmen vuoden tauon jälkeen uusi kapellimestari, Usko Meriläinen. Hän muutti ohjelmistopolitiikkaa siten, että pienten kappaleiden sijaan ryhdyttiin esittämään kokonaisia sinfonioita ja konserttoja. Niinpä kuopiolaiset musiikinystävät saivat kuulla Dvořakin viidennen sinfonian, Beethovenin ensimmäisen sinfonian, Haydnin D-duurisellokonserton, Beethovenin Coriolan>/i>-alkusoiton ja Mendelssohnin>/b> viulukonserton, jonka muuten esitti orkesterin oma viulisti Jouko Heino. Näin konserttien ohjelma alkoi muistuttaa nykyisin vakiintunutta rakennetta alkusoitto – konsertto – sinfonia. Usko Meriläisellä oli kaiken kaikkiaan positiivinen vaikutus orkesteriin, siitä kertoo Savo-lehden arvostelukin:

”Usko Meriläisen johtajapersoonallisuus tuntuu sytyttävästi tehoavan orkesterin jäseniin, joten yhteistyö sujuu menestyksellisesti…Teho ulottuu myös kuulijoihin.”

Uusi alku ei kuitenkaan johtanut puusta pitemmälle, sillä Usko Meriläinen muutti Tampereelle ja tilalle palkattiin varuskunnan kapellimestari Paavo Merisalo. Hänen johdollaan orkesteri saattoi harjoitella säännöllisesti mutta taloudellisesti heikon tilanteen vuoksi konsertteja jouduttiin vähentämään radikaalisti. 19.4.1959 kuitenkin juhlittiin sillä silloin oli tullut kuluneeksi 50 vuotta Elias Kahran, Adolf Hällströmin ja Aline Forsténin perustaman trion ensikonsertista. Juhlakonsertissa esitettiin muun muassa Sibeliuksen 2. sinfonia ja Beethovenin viulukonsertto, jonka solistina oli professori Anja Ingnatius. Syksyllä pidettiin toinen juhlakonsertti tuomiokirkossa, missä esitettiin Bachin>/b> Markus-passio. Kuoro koottiin vapaaehtoisista laulajista, joita ilmaantui 50. Konsertin johti ylikapellimestari Nils-Eric Fougstedt. Viisi vuotta aiemmin uusittuja urkuja soitti tuomiokirkon silloinen urkuri Paavo Soinne.

Orkesterin juhlallisuuksien yhteydessä jaettiin yhdistyksen ansiomerkkejä sekä luottamushenkilöille että uskollisille orkesterilaisille. Musiikkielämän henkilöitä myös haastateltiin Savo-lehteen varsin monipuolisesti. Seuraavassa 40 vuotta orkesterissa soittaneen Nikolai Karpon muisteloita:

Sitten tulikin soitettua kaikki soittopaikat mitä täällä Kuopiossa oli siihen aikaan: Peräniemi, Seurahuone, Atlas, Kuopion Hotelli, Osuusliikkeen kahvilakin. Meillä oli pieni yhtye, soitimme ajanvietemusiikkia. - - - Konsertti (vuonna 1937 järjestetty) oli sitten Suojanlinnan salissa. Sinne mahtui tavallisesti yli 400 henkilöä. Kun konsertin piti alkaa, ei siellä ollutkaan kuin kolme kuuntelijaa koko juhlakonsertissa, musiikkiarvostelija, ekonomi Harri Ruutu, meidän pääsylippujen myyjä ja vahtimestari kolmantena. Mutta eipä me siitä välitetty, me vain soitimme konsertin pois poikkeen.”

Kallan kuoro vietti 20-vuotisjuhliaan vuonna 1952. Juhlan kunniaksi kuoron puheenjohtajana ensimmäiset 15 vuotta toiminut opettaja Kalle ”Kala” Laakkonen kirjoitti kuorolle oman runon:

Lippu uljas, valkopohja,
lujaan liittoon meidät johda.
Laulun lahja meille anna,
Kallan kuoron nimi kanna
Kauas yli Kallaveen
Yli Saimaan, Päijänteen (Suomenveen).

Aktiivinen kuorolainen Helmi Salo rohkeni lähestyä säveltäjä Armas Järnefeltiä, jonka säveltämän Kallanranta-kantaatin esitykseen kuoro oli aikoinaan perustettu, tiedustellakseen mahtaisiko professorilla olla mahdollisuutta säveltää tätä pikku runoa. Helmi Salon kirje on päivätty 17.2.1952 ja kuorolaisen hämmästykseksi jo vajaan kahden viikon kuluttua saapui Helsingistä seuraavanlainen kirje:

Kallan kuoro, Helmi Salo

Tässä se nyt olisi se sepustus. Pitkää siitä ei tullut vaan tarkoituksena lieneekin, että se olisi ikään kuin ”signatuurimelodia” Kallan kuorolle. Arvelin, että laulaisitte sen vastaanottaessanne lipun sekä myöhemmin konsertissanne ennen varsinaisen ohjelman alkua. - - -
Kirjoittakaa sitten miltä se kuului huhtikuun 8 p:nä ja sanokaa rakkaat terveiset Kallan kuorolle, Kuopiolle ja Teille itsellenne.

Kunnioittavimmin
Armas Järnefelt

Sivu päivitetty 28.4.2004