Suuntana läntinen

Olavi Siippaisen Nuoruuden trilogia –nimellä tunnetun romaanisarjan ensimmäinen osa sijoittuu 1920-30 -lukujen vaihteen Kuopioon. Päähenkilö Aarne Korhonen on 13-vuotias puusepän poika, töissä tulitikkutehtaassa ja omien sanojensa mukaan ”katkera”. Aarnen perhe, rakennuksella töissä oleva isä, tulitikkutehtaalla töissä oleva äiti ja vanhemmat sisarukset Kirsti ja Einar asuvat pienessä puutaloasunnossa Linnankadulla (nykyään Asemakatu). Aarne työskentelee tulitikkutehtaan laatikkoverstaassa Itkonniemellä ja tekee laatikon päätykappaleita.

Tulitikkutehtaan, jossa Aarne käy töissä, esikuvana on ollut Osakeyhtiö Savon tulitikkutehdas. Se perustettiin jo vuonna 1852 ja vuodesta 1880-1926 se oli merkittävän kuopiolaisen Hallman-suvun omistuksessa. Kun Lauri Hallman rakensi nykyistä linja-autoasemaa vastapäätä sijainneen tilalle uuden tehtaan Itkonniemelle vuosina 1920-22, tuli uudesta tehtaasta maailman suurin yhtenäisenä yksikkönä toimiva tulitikkutehdas. Se pystyi valmistuttuaan tyydyttämään kotimaan tarpeen lähes kolminkertaisena. Työntekijöitä oli noin 500.

Aarne Korhosen aikaan, joka nähtävästi sijoittuu 1920-luvun puolelle, on tulitikkutehtaassa tapahtunut raju mullistus. Koko 1920-luvun alkupuolen ruotsalaisen tulitikkutrustin hallitsija Ivar Kreuger raivasi joskus jopa kovin epäilyttävin keinoin ensin ruotsalaiset tulitikkutehtaat ja pikku hiljaa suomalaisetkin omistukseensa. Viimeinen taistelija oli konsuli Lauri Hallman, kunnes hän vuonna 1926 möi tulitikkutehtaansa ruotsalaisille.

Romaanissa ainoa ”todellinen” henkilö on kaikkien tehtaalaisten suunnattoman vihan kohde tehtaan omistaja Kreuger. Hänet mainitaan kirjassa usein.

Joskus minä vielä lähden, ajattelee Aarne liikkumattomien silmiensä takana. Joskus täällä ei ole ketään, ei ketään… Ja Ruotsissa istuu Kreuger nahkaisessa nojatuolissaan poltellen paksua ja mustaa sikariaan ja ryypäten viskiä, kuten kaikki ponsarit, eikä tiedä hänestä mitään. Ei aavistustakaan, vaikka hän on täällä paiskimassa laatikonpäätyjä että Kreuger saisi viskinsä ja sikarinsa. Hän saa raataa täällä niska vääränä että Kreuger voisi ottaa ryyppynsä, mutta silti hän on pelkkää tyhjää, josta tuo pösö ei suvaitse tietää aavistustakaan. Ei edes sitä, että hän vihaa Kreugeria, vihaa tätä koko tehdasta, missä hänen täytyy työskennellä että toiset saisivat sanoa: James, viskini.
Miehet jauhavat yhäti juttuaan Kreugerista, joka alkaa muuttua vihatusta työnantajasta heidän ystäväkseen, tueksi synkkenevää aikaa vastaan. Ivar Kreuger Ruotsista, istuen nahkaisessa nojatuolissa, ryypäten viskiä ja poltellen sikaria ja ajatellen, miten olisi paras tehdä että suomalaisen työmiehen olisi hyvä. Ronkainenkin unohtaa sosialismin ja suorastaan lämpenee ajatellessaan hyvää Ivar-ystäväänsä, joka näkee niin paljon vaivaa että suomalaiselle työmiehelle riittäisi työtä.

Suuntana läntinen on ennen muuta erinomainen analyyttinen kuvaus työläisperheen vaatimattomasta ja tehtaantyöläisten kehnosta elämästä. Se on siten myös ainutlaatuinen näkökulma asiaan, joka on merkittävästi ollut rakentamassa paikallista historiaa. Tässä kaksi kohtausta, joitten sisältö on ehkä ulkoisesti niukka, mutta paljon kertova. Ensimmäinen kohtaus on takauma lapsuudesta 1920-luvulta - jolloin Kuopioon ilmestyivät ensimmäiset yli kolmikerroksiset kivitalot - muisto kansakoulun ensimmäiseltä luokalta Asemakoululta, joka sijaitsee Kuopion Ison hautausmaan ja samalla Aarne Korhosen kodin vieressä. Toinen kohtaus puolestaan on teini-ikäisen tulevaisuuden odotusta.

Melkein koulun aidan takana ovat valkoisten ja punaisten haudat – heidän, jotka vielä kolme, neljä vuotta sitten olivat isiä, veljiä ja serkkuja. Nyt he makaavat siellä marmorilaatan tai turvekummun alla, ja voittajien ja voitettujen uni on yhtä syvää. Ylistyslaulut ja pilkkapuheet eivät kantaudu sinne; he ovat tehtävänsä tehneet, ja jokainen heistä on kykyjensä mukaan koettanut täyttää sitä vaatimusta, mikä on heidän ihmissydämessään liekehtinyt tai kytenyt. Nyt on tuo suuri riehaantuminen ohitse, vain jälkimainingit aaltoilevat yhä tyyntyen myrskyn mentyä. Ja kaduilla, joiden varrella vielä äskettäin riehui taistelu ihmisten ja aatteiden välillä, kipittävät taistelijoiden jälkeläiset. Pienet jalat kömpelöihin puukenkiin verhottuina kopisevat niin lapsellisen terhakkoina: kop-kop-kop-kop…Kaupungin ympäristössä paukkuvat vasarat yhtä nopeaan tahtiin, siellä rakennetaan taloja. Kaikkialla on kiirettä, kaikkialla kurotutaan tulevaisuuteen saman ahnaan malttamattomuuden ajamina.

 - - -

Sukeltautuessaan kadulle ja sytyttäessään savukkeensa hän havaitsee, että aurinko on juuri nousemaisillaan vankilan takaa ja paistaa suoraan silmiin. Se melkein jo lämmittää, vaikka onkin vasta varhaiskevät ja yö on ollut kirpeän kylmä. Tai ehkä oikeammin: hän kuvittelee sen lämmittävän. Ja kun kesä tulisi, hän ostaisi itselleen uuden puvun ja lähtisi tanssiaisiin. Sitä ennen hänen täytyy oppia tanssimaan. Hän vetäisee savun syvälle keuhkoihinsa. Mitähän jos menisi tanssikursseille?
Työläisiä vaeltaa katkonaisena jonona alas katua. Siinä on sahojen, konepajojen työntekijöitä, mutta myös tulitikkutehtaalaisia, jotka hän tuntee jo pitkän matkan päästä, sillä hän itse käy siellä työssä. Väsyneitä, aamukärttyisiä ihmisiä, jotka eivät koskaan saa tarpeekseen nukkua.
Tietämättään hän kohentaa ryhtiään ja yrittää viheltää valssia. Ylihuomenna on jälleen tilipäivä. Silloin hän voisi mennä elokuviinkin. Tai ostaa alennusmyynnistä kirjan. Ja sunnuntaina hän saa nukkua yhdeksään, sitten kyllä äiti herättäisi hänet lähteäkseen kirkkoon. Hän herkuttelee suuresti tuolla kuvitelmalla: saa nukkua yhdeksään ja herätä kahvin ja tuoreen sanomalehden tuoksuun. Huomaamattaan hän alkaa heilutella eväslaukkua ja viheltää entistä äänekkäämmin.

Ihmiset ovat hyvin luokkatietoisia. Aarnen tietoisuuden merkittävä herättäjä on epämiellyttävä työnjohtaja Miettinen, jota kuvataan seuraavasti:

Sitten kuuluu jälleen Miettisen aina tunnin kuluttua toistuva huuto:
 ”Missä hemmetissä laudat viipyvät? Ja mitä hemmettiä sinä torkut siellä kuin huuhkaja männynlatvassa. Lautoja, perhana soikoon.”
Miettisen ääni on kärttyinen. Tai on ehkä parempi sanoa ettei hän ole saanut taaskaan viinaa, ajattelee Aarne. Miettisen mieliala riippuu kokonaan viinasta. Ja tuo kiroaminen on hänen tyylinsä. Aarnen mieleen tulvahtaa vahingoniloinen lämpö. Kurjan Miettisparan kurja kiroamistyyli.
Hän menee, valikoi laudat ja työntää ne Miettisen pöydälle. Tietysti muutama nelituumainen viisituumaisten sekaan. Jos Miettinen haluaa virheettömästi valikoituja lautoja, niin valitkoon itse. Mitä tuo kurja ja turpea ja juoppo ja mustaviiksinen viinamaha kuvittelee oikein olevansa? Joku määrääjä? Vaikka mies tuskin osaa muuta kuin juopotella ja puhua hävyttömyyksiä. Hän tuntee suurta halua sanoa Miettiselle, että olisi syytä joskus pitää suutaan pienemmällä. Hän kyllä kerran opettaa tuolle juoppolallille, miten ihmisiä on kohdeltava. Synkkä plebeijinviha hehkuu tummana hänen sydämessään.


Työläisten ja sivistyneistön välillä vallitsee syvä ristiriitaisuus. Se, mihin luokkaan ihminen kuului rakentaa merkittävästi identiteettiä ja poikkeamia oudoksutaan. Aarnen intohimona on kirjallisuus. Työtoverit katsovat häntä sen vuoksi karsaasti. ”Lukenut laatikontekijä” – mahdollinen tuleva työnjohtaja.

 ”Saakelin poika”, he sanovat, ”saattepa nähdä että se kukkuu vielä ylipomona tässä tehtaassa, ja silloin Miettinen on kyllä liemessä.” He nauraa hohottavat äänekkäästi vitsilleen. Vai aikooko hän kenties yliopistoon tai konttoristiksi? Joka tapauksessa kummallinen tapaus, saakelin kummallinen päädyntekijäksi, jotka tavallisesti ovat parakkien rääväsuita. Heidän ääneensä tulee hiven vastentahtoista kunnioitustakin. Ei tuon pojan päässä pelkkää sahajauhoa ole. Mutta nyt näkyy ylipomo tulevan ja aamiaisaika on aikoja sitten loppunut. Täytyy painua kiireenvilkkaa töihin, ettei synny mitään rähinää. Tämä aikakin näyttää menevän yhä kehnommaksi, eikä tässä tiedä, milloin saa kaputella ulos.


Lukuharrastus vaikuttaa myös nuorukais-Aarnen suhteeseen tyttöihin. Muutoinkin tehtaalaisuus antaa oman leimansa siellä työskenteleviin nuoriin naisiinkin – ainakin miesten näkökulmasta.

Nytkään hänen ilonsa, joka on johtunut keväisestä auringosta, ei kestä kauan. Hänen tervehtiessään portinvartijaa on sydämessä taas liikkumaton vakavuus, ja kuunnellessaan hississä tyttöjen tyhjänpäiväistä keskustelua hän on jo tyytymätönkin. Hitto vieköön, ellei hän kahden vuoden kuluessa pääse laatikontekijäksi, hän lähtee pois tästä tehtaasta ja koko kaupungista. Ja hän inhoaa näitä tyttöjä, jotka aina nauravat. Hänellä ei ole aavistustakaan, että hänen kasvojensa liikkumattomuus ja hänen sukupuolettomuutensa herättävät tytöissä hilpeyttä. Hän ei koskaan ole tullut nauraen tyttöjen luo, taputellut heitä takapuoleen ja kertonut hauskoja hävyttömyyksiä. Siksi tytöt ovat pitäneet häntä hieman hulluna, ja nyt häntä pidetään silloin tällöin pujahtavan kirjakielisen lauseen takia hienostelevana hulluna.

- - -

Aarne seuraa toisten päädyntekijöitten kanssa miehiä sinne. Hän ei ota osaa keskusteluun; hän ei yhdy edes toisten poikien supinaan, sillä nämä ovat häntä vanhempia. Heillä on jo ensimmäiset nuhruiset suhteensa tyttöjen kanssa, pienet ryyppynsä tanssisalien käymälöissä. He ovat pitkäraajaista, julkeasilmäistä laitakaupunkilaislajia, jota tavataan ainoastaan tehtaissa, satamissa ja huonoimmissa tanssipaikoissa.


Työläisyyden kysymyksen lisäksi yksi merkittävä juonne Suuntana läntinen –romaanissa on kommunismin aate. Aarne Korhosen veli Einar, josta tulee lähipiirin ainoa ylioppilas, on innokas vasemmistolainen ja hänen vanavedessään Einarkin kiinnostuu aatteesta. Kyse ei ole vain yksilön arvomaailmasta, vaan pikemminkin romaani – niin muodoin koko Nuoruuden trilogia – kertoo yhden tarinan Kuopion poliittisesta historiasta, joka on koko kaupungin historiaa, millä on seurauksensa tänäkin päivänä.

Kuopion tapaisessa kaupungissa 1910-1920 –luvuilla oli monia elementtejä, jotka edesauttoivat vasemmistolaisuuden kannatusta. Kuopiossa oli suurteollisuutta, joka on antanut vahvimman leimansa niin Siippaisen, Kähkösen kuin Koposenkin kirjoihin. Ammatillinen ja poliittinen järjestäytyminen oli huomattavan laajaa ja lisäksi kommunistisia vaikutteita oli saatu paikkakunnalle salaisia, maanalaisia väyliä pitkin. Jälkimmäisestä löytyy konkreettinen esimerkki Mustat morsiamet –romaanista.

Myös aate rakentaa ihmisen identiteettiä. Jos arvomaailman sisään rakennettuja sääntöjä rikotaan, syntyy hämmennys, joka tulee esille Aarnen ystävän isän, muurari Kourin tapauksessa.

Kulkiessaan ensimmäisen kerran esikaupunkiin Einon kotiin hän tuntee heräävänsä: hänellä on viimeinkin ystävä. Häntä suorastaan huvittaa toteamus, että ystävä on laskettava kuuluvaksi melkeinpä varakkaihin. Muurari Kouri oli ollut aikoinaan kiihkeä sosialisti, mutta saatuaan muutamia edullisia urakoita hän oli kokonaan heittäytynyt urakoitsijaksi ja ansainnut lyhyessä ajassa talon omakotialueella ja pienen pankkitilin. Sitten hän kuoli; työväenyhdistyksen soittokunta oli saattamassa vanhaa veteraaniaan Chopinin Surumarssin tahdissa, vaikka jokainen tiesi, että sosialisti Kouri oli kuollut aikoja sitten ja tässä haudattiin erästä pikkuporvaria, joka oli tehnyt monia edullisia pikku urakoita. Hän jätti jälkeensä kolme poikaa, joista kaksi oli ammattitaitoista muuraria isän liikkeessä. He ansaitsivat hyvin ja onnistuivat edelleen kehittämään perheen vaurautta.


Ristiriitaisuus yhteiskuntaluokan, aatteen ja sen arvojen ja toisaalta oman minuuden rakentumisen ongelma on keskeinen koko Siippaisen romaanissa. Se kiteytyy seuraavassa Aarne Korhosen pohdinnassa, kun hän kuuntelee työtovereidensa keskustelua.

Proletaareja, ajattelee Aarne tukahtuen, on siinä proletaareja. Einarin pitäisi olla näkemässä näitä…Aarne uskoo hellittämättä ja kiihkeästi, että ihminen voisi olla kommunisti, jos työläiset olisivat sellaisia kuin kirjoissa kuvataan. Järkähtämättömiä ja kiihkeitä aatteenmiehiä. Mutta tällaiset…Miettinen, joka hetkittäin luulee olevansa kommunisti ja odottaa, että taivas tulisi maan päälle ja hänkin saisi siirtyä yksinomaan ryyppäämään. ”Herrat saisivat silloin tehdä työt minun puolestani”, sanoo Miettinen tilapäisessä aatteellisuudessaan. ”Perhana, tuollaiset kuin ylipomot ja kaikki, jotka eivät ole koskaan työhön näppejään panneet.” – Lapsellista, ajattelee Aarne tukahtuneesti ikään kuin ponnistelisi syvässä vedessä, lapsellista ja inhottavaa roskaa. Ja Ronkainen? Mies, joka ei uskalla kuulua yhdistykseen, koska pelkää saavansa potkut. On aatteellista tulta, mutta on yhtä innokas kumartelemaan ylipomolle kuin kaikki muutkin. Ja ylistämään Kreugeria.
Hän on katkera Miettiselle, joka on keksinyt samanaikaisesti hänen Kreuger - unelmansa. Hän katsoo liikkumaton pojanviha sydämessään noita jaarittelevia miehiä ja ajattelee epäkunnioittavasti: porsaat! Ette kykene puhumaan muuta kuin hävyttömyyksiä, mokomatkin proletaarit. Ja ylistämään Ivar - ystäväänne. Mutta missä te olitte vuonna –18? Torkkumassa kotonanne, kun toiset miehet tappelivat.

Sivu päivitetty 28.4.2004