Mölymäen veijarit

Mölymäen veijarit sijoittuvat noin 40-luvun Kuopioon. Keskeisenä tapahtumapaikkana on Haapaniemen työväenalue eli Kuopion VIII kaupunginosa. Nykyään Haapaniemeksi kutsuttu kaupunginosa liittyy välittömästi Kuopion vanhan ruutukeskustan laitamille Kuopion länsirannalle. Matkaa torille on parin kilometrin verran. Lähimpänä keskustaa on Myllymäen alue, joka on saanut nimensä siitä että vielä 1900-luvun alussa mäen korkeimmalla paikalla seisoi tuulimylly. Myöhemmin aluetta alettiin kansan suussa nimittää ”Mölymäeksi”. Nimen alkuperän on kerrottu syntyneen siitä, että alue oli hyvin lapsirikasta ja sen vuoksi ääntäkin syntyi.

Mölymäen veijareissa on useita päähenkilöitä sekä poikia että tyttöjä ja ikähaarukka aina äidin puurokoululaisista oppikoululaisiin. Se, että seutu on etupäässä työväestön asuttamaa, antaa alueelle omaperäisen leiman. Perheissä on rahaa niukalti ja lasten huvit ovat halpoja. Koska kodit ovat pieniä, leikkiminen tapahtuu enimmäkseen ulkosalla. Vaikka on pula-aika, kirjan perusilme on valoisa ja positiivinen. Useilla kirjan henkilöillä on oikeat tunnistettavat esikuvansa. Teoksen kieli on hersyvää, hyvin luonnollisesti paperille taipunutta savon murretta.

Kirjan näkökulma on ennen muuta lasten ja nuorten. Kirjailijahan on itse koulutukseltaan kansakoulunopettaja, Kuopiossa lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt. Kun tämän kirjoittaja aloitti omaa koulu-uraansa 1970-luvun alussa Snellmanin kansakoulussa, oli kirjailija kyseisen opinahjon rehtori. Erityisesti tämän kirjoittajalle on jäänyt rehtorista mieleen nuorekas farmariasu, vaikka kostyymin kantaja oli jo keski-iän ylittänyt!

Merkityksellisiä paikkoja ja asioita

Koska ollaan Haapaniemellä, ei voida ohittaa niemen tärkeintä paikkaa Saastamoisen rullatehdasta, jonka ympärille koko Haapaniemen kaupunginosa on syntynyt. Tuo Herman Saastamoisen perustama ”vapriikki”, joka nykyaikaisesti sai voimansa sähköstä, käynnistyi vuonna 1901. Jo vuonna 1889 Saastamoinen oli perustanut Karttulaan Syvänniemen rullatehtaan ja näin Uusi Savo-lehti vuodelta 1892 kuvaa laajassa tehdasreportaasissaan koivutukin matkaa hienoksi lankarullaksi.

” - - minne kaikkialle tuo Karttulan sydänmaalla kasvanut koivu vaeltaakaan rullain muodossa. Ensin rihmatehtaihin, joissa ne taas saavat kulkea koneesta koneeseen, saavat verhokseen mikä vahvempaa mikä hienompaa rihmaa, mikä kallista silkkiä mikä halpaa pumpulia. Sitte ne leviävät ympäri avaraa maailmaa lukemattomiin käsiin. Tulevat mahdollisesti takaisin niille seuduille, missä valkokuorisena koivuna kasvoivat, talon tyttäret suoltavat niistä rihmaa ja ompelevat morsiusmyynejään ja puhemiespaitoja, ja sitte saavat lapset ne (rullat) leikkikaluikseen, tekevät niistä kärrejä ja ajelevat.
Taikka vaeltaa - - - tämä rulla hienoa heleätä silkkirihmaa harsona ympärillään maailman mahtavimpiin koteihin, hienot sormet pyörittelevät siitä rihmaa, ylhäisin impi ompelee kallista lahjaa rakastetulleen, ompelee hitaasti ja vaipuneena ihaniin aatelmiin – ja meidän koivurullamme Karttulassa seisoo hienossa puvussa osaottavaisena hänen uneksivien silmäinsä edessä.”

Rullatehtaan merkittävä tuote olivat ”kurut”, jotka olivat rullien sorvauksessa syntyvää jätepuuta. Niitä myytiin kuopiolaisille hellapuiksi, mihin tarkoitukseen ne olivat parhaita mahdollisia, koska ne olivat koivua ja helppoja pilkkoa. Kuopiossa lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt ekonomi Bengt Fagerlund on kirjoittanut muistelmissaan sotavuosilta 1939-44, että Haapaniemen hevosmiehet kippasivat kurukuormat talojen halkoliitereiden eteen, josta reippaat pojat pientä tienestiä vastaan heittivät ne halkoliiteriin. Näin myös Mölymäen veijareissa, missä pojat lupaavat leipuri Kukkoselle auliisti tulevansa syytämään tarvittaessa hänen kurujaan vastapalvelukseksi Kukkosen anteliaisuudessa leipomon ylijäämäherkkujen kohdalla.

Tärkeäksi Mölymäen veijareiden elämässä nousee myöskin ruutukeskustan alue, sillä siellä löytyy runsaasti jännittäviä paikkoja, jotka tuovat elämään hohdokkuutta. Kun kaupunkiin saapuu sirkus, pojilla on ankara ongelma, miten päästä tuosta ihanuudesta osalliseksi kun kotoa ei voisi rahaa pyytää. Kuinkas sattuukaan, sirkuksessa käy rosvoja ja niitä kaikki lähiseudun 69 poikaa yrittävät saada kiinni. Poikien lukumäärä tuntuu hurjalta, mutta se kertoo siitä yhteisöllisyydestä mikä tuolloin vallitsi. Toisaalta ei ollut myöskään organisoitua harrastustoimintaa joten tällaisen poikajoukon yhteen kerääntyminen oli mahdollista.

Ranisen roskalaatikolta Kukkosen leipomolle

Yksi 40-luvun kuopiolaisista tärkeistä ammateista oli hevosmies, jonka yhtenä tehtävänä oli paitsi ihmisten kuljettaminen paikasta toiseen myös tavaroitten. Eräs tällaisista toiminnan muodoista oli roskien ajaminen. Eräänlaista kiinteistönhuoltoa siis. Mölymäen veijareissa tällaista ammattia edustaa Korhonen –niminen hevosmies, jota pojat päättävät lähteä auttamaan roskakuorman teossa. Merkityksellinen paikka oli Satamakadulla sijainnut Ranisen (huomaa savolainen väännös nimestä Ranin) roskalaatikko. Gustaf Raninin 1800-luvulla perustama viinatehdas ja valssimylly tuottivat jätettä luonnollisesti runsaanpuoleisesti ja puuhaa riitti pojillekin.

Saatuaan roska-asioista tarpeekseen pojat jäävät haikeina katselemaan, kuinka Panu-laiva lipui Vasikkasaaren kupeelta Rönön saarta kohti. Vuonna 1899 valmistunut teräsrunkoinen rahtilaiva Panu oli Gust. Raninin Perillisten ylpeyden aihe. Se tilattiin yhtiölle kauppaneuvoksen kuoleman ( 1896 ) jälkeen ja kun se vuonna 1899 saatiin liikenteeseen, oli laiva Kuopion kaikkien aikojen suurin lastihöyry. ”Ollapa merimies tai vaikkapa halkolotjan kärrääjä! Se olisi elämää!”. Aikansa haaveiltuaan pojat päättävät lähteä Minna Canthin kadulla vielä tänäkin päivänä sijaitsevaan Kukkosen leipomoon, mistä on määrä ostaa pullanmuruja:

Leipuri Kukkosen kaupalle tultiin hyvässä järjestyksessä: vahvimmat juoksijat ensin, heikoimmat viimeisinä. Istuttiin alarappusille vähän huokumaan ja rahoja laskemaan. Kun kaikki lantit oli räknätty yhteen, saatiin kokoon 35 penniä. Joillakin oli vain viisipenninen, jollakulla ei ollut mitään, mutta vanhan tavan mukaan ei tehty eroa rikkaiden ja köyhien välillä, vaan päätettiin ostaa mitä saadaan ja yhteisesti syödä ostokset. - - - Leipuri oli hyvällä päällä ja sanoi: ”Käyväänpäs tuolla leipomossa täyttämässä pussi tuoreella tavaralla.” - - - ”Kun teitä on nuin monta, niin tässä on evästä kaks pussillista. Mutta elekee riijjellä paloista”, hän sanoi myhäillen.

Kun oikein hyvin onnisti, saattoi saada liput elokuviin. Elokuva oli yksi niistä viihde-elämän muodoista, jotka 30-luvulla laman jälkeen ottivat ripeitä askelia eteenpäin. Kuopiossakin oli useita elokuvateattereita. Mölymäen lapset menevät eläviin kuviin Kuvapirttiin, joka tämän kirjoittajan isän muistaman mukaan sijaitsi osoitteessa Haapaniemenkatu 6. Teatterin erikoisuutena mainitaan se, että tuolien istuinosissa oli reikiä ”oli eturiveissä joskus tuulettamista, varsinkin jos siellä sattui istumaan koko Mölymäki”. Toteamus veijareiden omalaatuisesta tuoksuominaisuudesta on mielenkiintoinen. Asia oli luonnollisesti seurausta niukoista hygieniamahdollisuuksista. 40-luvulla Haapaniemellä huoneistoon tuleva vesijohto oli vain viidenneksellä ja viemäri oli sitäkin harvemmalla.

Herlinin ihmevehje

Erityinen harvinaisuus 40-luvun Kuopion kaupungissa oli kapine nimeltä hissi. Kuopioonhan rakennettiin ensimmäiset kerrostalot vasta 1920-luvulla ja monissa niistäkään ei ollut tuota Herlinin ihmevehjettä. Esimerkiksi nk. Haaremin taloon, joka nousi Kuninkaankadun ja Tulliportinkadun kulmaan vuonna 1927, rakennettiin hissi vasta jälkikäteen. Sen sijaan Kuvakukon elokuvateatterin funkkistyylisessä (talo rakennettiin 1930-luvun lopulla) talossa Vuorikatu 27:ssa hissi oli ja sitä oli Mölymäen veijareiden päästävä kokeilemaan. Erityisen viehättävää oli se, että hissi oli nk. veräjäovellista mallia, jolloin sen parissa riitti enemmän askaroimista. Luonnollisestikaan aikuiset eivät katsoneet lasten toimia suopein silmin, varsinkaan kun Mölymäen veijareiden kuvauksessa hissin kokeilijoita oli peräti yhdeksän!

IHMISET

Kaksi seppää

Mölymäellä asuu persoonallisia ihmisiä. Yksi heistä on seppä Korhonen, joka on kuulu siitä, että hänen työvälineensä ovat säntillisessä järjestyksessä. Näin pojat sepästä:

”Sillähän on vanahoja kirjojakkii kuulemma ihan mahottomasti eikä nekkää oo hujan hajan.”

Pojat ovat oikeassa. Kengitysseppä Frans Korhosen kirjaharrastus oli maan kuulu. Vuonna 1949 ilmestyi WSOY:n kustannustoimittajan E. J. Ellilän toimittama kirja ”Oma kirjastoni”, missä sellaiset suomalaiset kirjan ystävät kuin Kustaa Vilkuna, V. A. Koskenniemi, Yrjö Hirn tai Jenny Paulaharju esittelevät rakkaita kotikirjastojaan. Kirjassa on esitelty myöskin Frans Korhosen kirjasto. Erityisesti Korhonen mainitsee kokoavansa kotiseutukirjallisuutta ja Kuopion ja Pohjois-Savon oloja ja tapahtumia kuvaavia julkaisuja. Myöskin Frans Korhonen on mieltynyt sellaisiin paikallisiin kirjailijoihin kuin Minna Canth, Kauppis-Heikki ja Juhani Aho. Ahon teoksia on sepän kirjastoon kertynyt peräti 50 nidettä.

Peltiseppä Puumannilla on pihassaan paja ja kaikenlaista peltiromua. Tarkemmin romuja syynätessään kapineet alkavat pojista näyttää entistä hohdokkaimmilta ja he alkavat himoita niitä käyttöönsä. Ongelma on vain että miten. Itse Puumannilta ei uskallettu kysyä sillä hänet tunnettiin äkäisenä ukkona. Vilkastakin pihassa oli, joten omin luvin ottaminenkaan ei onnistunut. Pelastuksen tuo kuitenkin torstai, sillä silloin ovat KUPS:n jalkapalloharjoitukset ja nuoremmat Puumannit olivat kentällä ja vanhemmat kastoivat laidalta. Puumannin jalkapalloilevan perheen esikuvana on ollut sittemmin Elon jalkapalloseurassa toiminut paikallistakin kuuluisuutta saanut Gunnar Boman ja hänen lapsuudenperheensä.

Tohtorit

Erään Mölymäen veijarin äiti käy pesemässä pyykkiä tohtori Haalilla. Vanha Hannes Hahl oli kaupunginsairaalan lääkäri ja jokaiselle kaupunkilaiselle tuttu hahmo. Tämän kirjoittajan vuonna 1923 syntynyt isoäiti muistaa 1940-luvulta jo ikääntyneen jollakin tapaa hurmurina.

Jos tohtori Hahl vielä kypsissä kymmenissäkin esiintyi naispotilaille miellyttävänä herrasmiehenä niin sitä samaa ei voi sanoa Artturi Pulkkisesta. Aili Simojoen kertoman mukaan hänestä tuli heti kaupungin kuuluisuus hänen muutettuaan Kuopioon 1930-luvulla. Hän ei todellakaan ollut liialla kohteliaisuudella pilattu, mutta silti hänen luonaan riitti potilaita. Kun tänä päivänä saa lukea Savon Sanomista valituksia Kuopion terveyskeskuspäivystyksen pitkistä odotusajoista niin ei ollut helppoa Pulkkiselta apua hakevillakaan. Kerran Simojoen kotipappilan (Aili Simojoki oli Kuopion kaupunkiseuran ensimmäisen kirkkoherran Jooseppi Simeliuksen tytär) pikkupiika lähti aamuvarhaisella Pulkkisen vastaanotolle ja palasi iltamyöhällä – tungos oli ollut valtava.

Yksi syy Pulkkisen suosioon lienee ollut se, että hän oli varsin etevä kirurgi. Näin arvioivat Mölymäen veijarit Artturi Pulkkisen kirurgintaitoja Puumannin peltikasojen äärellä:

Huonosti olivat asiat Puumannin pihassa. Oli tehtävä jotain. Parasta oli kerätä pois kaikki pellin palaset, jotka voisivat tehdä sellaisia haavoja, joita ei ompelisi kiinni Artturi Pulkkinenkaan. Mutta miten selittäisi asian toisille?

Taavi ja Anto, uskolliset kansanpalvelijat

Mölymäen veijarit alkaa seuraavanlaisella kohtauksella. Tylsää kesälomapäivää viettävä Tossu päättää aikansa kuluksi mennä Kuopionlahden rantaan heittämään veteen nk. ”voileipiä”. Tossun siinä kiviä heitellessä rantaan ilmestyy opettaja Kankkula, jota Tossun yksin ollessa sopi sanoa Teemuksi. Juuri kun opettaja nousi veneensä pohjalta saatuaan keulakopista käynnistinnarun käteensä niin samaan aikaan heittää Tossu kiven:

Mutta kuinka ollakaan: kivi lipsahti Tossulta ja lensi opettaja Kankkulan oikeanpuoleiseen silmäkulmaan rillien yläpuolelle. Onneksi ne eivät särkyneet.
Heti kun Tossu huomasi miten kävi, häneltä pääsi pelästynyt huudahdus: ”Voi, örö!” Opettaja Kankkula puolestaan manasi hänelle sopimattomalla tavalla: ”Kuka saakutin saakutin jakutiini?”
Tossu ei jäänyt odottelemaan, mitä muuta Kankkula halusi sanoa, vaan pani heti vaistomaisesti raviksi. Kuopionlahdelta Mölymäelle on nousun tapainen, jota harvoin kukaan juoksee huvikseen ylöspäin. Nyt Tossu pisteli sellaista vauhtia, että jälkeen olisi ruuna Reipas jäänyt, jos rinnalle olisi pantu. Joku voisi luulla, että ainahan nyt yhden kalkkeutuneen kansakoulunopettajan jättää vähemmälläkin riuhtomisella, mutta Teemu Kankkulan tiedettiin nuorena miehenä olleen jonkunlainen maileri – oli kuulemma monta pyttyäkin kaapin päällä.
Kankkula ei kuitenkaan juossut laiturin päätä pitemmälle. Ensi kivistyksen mentyä hän järkevästi ajatteli, että pattihan otsaan nousee antoipa hän yhdelle poikaviikarille selkään tai oli antamatta, joten sopi tällä kertaa vaikka jättää antamatta.

Teemu Kankkulan esikuvana on mitä ilmeisemmin ollut kansakoulunopettaja Taavi Kankkunen, legenda jo eläessään. Kirjassa Elämää Kuopion tuomiokirkon vaiheilla vuodelta 1965 opettaja Unto Eskelinen haastattelee tuolloin 83-vuotiasta
kollegaansa tämän ensimmäisistä muistoista tuomiokirkosta. Taavi Kankkunen syntyi ja eli nuoruutensa Vehmersalmella. Hän tuli Kuopion kansakoulunopettajaksi vuonna 1910 ja erosi täysinpalvelleena vuonna 1952 eli Kankkunen tuli toimineeksi opettajana Kuopion kaupungin koululaitoksessa kaikkiaan 42 vuotta ja eläkkeelle jäädessään 70-vuotias!

Taavi Kankkunen oli myös aktiivinen yhteiskunnallinen ihminen. Hän toimi peräti 50 vuotta sosiaalilautakunnan jäsenenä tai puheenjohtajana. Ja oli hän kaupungin rahatoimikamarinkin varapuheenjohtajana vuosina 1923-27. 1910-luvulla Kankkunen toimi sivutoimisesti myös vankilan opettajana ja vuonna 1918 punaisten kasarmin vankilassa päällikkönä, mikä auttaa ymmärtämään hänen erityistä ankaruuttaan opettajana. Taavi Kankkusesta opettajana löytyy tietoa lisää näitten sivujen Veijareiden valistusaika –nuortenkirjan kohdalta. Tomeran opettajan toimista saattaa kuopiolaisia yhteiskunnallisen moraaliseen järjestykseen kertoo seuraava Aili Simojoen kertoma kohtaaminen. Aihe naisen oikeudesta lapseen ilman arjessa läsnä olevaa miestä on ollut ajankohtainen siis ennenkin:

Aili Simojoki tapasi kerran (tarinasta päätellen joskus 1930-luvulla) kauppatorilla vuonna 1915 kuopiolaisten ihmisten hengellisenä palvelijana aloittaneen komministeri (nykyisin siis kappalainen) Anto Werkkorannan. Mainittakoon, että Werkkoranta teki pitkän päivätyön. Kun tämän kirjoittajan vanhemmat menivät naimisiin joulukuussa 1965, vihkipapiksi pyydettiin Anto Werkkoranta kuten suvussa oli ollut tapana jo kahden aiemmankin avioparisukupolven ajan. Jo eläkkeellä oleva pastori oli – ainakin häävalokuvista päätellen - jo hyvin vanha ja väsynyt. Joka tapauksessa kun seuraavan vuoden elokuussa oli tämän kirjoittajan kastejuhla, suvun perinne katkesi ja Werkkorantakin kuoli kuusi vuotta myöhemmin.

Niin, Aili Simojoki siis tapasi kauppatorilla Anto Werkkorannan ja hänen seurassaan oli Taavi Kankkunen, joka toimi tuolloin myös köyhäinhoidontarkastajana. He heiluttelivat käsissään hopeanuppisia kävelykeppejä, mikä tuon ajan tavan mukaan lahjoitettiin 50 vuotta täyttävälle herralle. Näin keskustelu eteni:

Uteliaana tiedustelin minne herrat sellaisella vauhdilla olivat menossa. ”Myö männään nyt kysymään siltä Haapaniemeltä asuvalta naiselta, jolla on ne kolme aviotonta lasta, että kuka on lasten isä.” Jälkeenpäin kuulin etteivät herrat olleet saaneet naiselta mitään tietoa.

Sivu päivitetty 28.4.2004