Maata näkyvissä

Nuoruuden trilogia -sarjan toinen romaani sijoittuu 1930-luvulle, jolloin tulitikkutehdas on supistanut henkilökuntansa puoleen ja Aarne Korhonenkin on joutunut työttömäksi. Tulitikkutehdas supisti niin tuotantoaan kuin työntekijöiden määrääkin. Kun 1923 työntekijöitä oli 500, vuonna 1930 heitä oli enää 249.

Kuopiossa elettiin tuolloin muutoinkin niukkoja aikoja; työttömyys oli korkea, sillä erityisesti kaupungin saha- ja puutavarateollisuus, joka oli merkittävin työllistäjä, joutui vaikeuksiin. Vielä 1920 seitsemässä alan työpaikassa työskenteli 625 ihmistä, kun vuosikymmenen lopulla alalta sai elantonsa enää 270 kuopiolaista.

Eero Hietakari, joka on tehnyt useita kuopiolaisia yrityshistoriikkeja, on todennut, että syinä oli mm. itärajan sulkeutuminen, tervahöyryjen ja lotjien soveltumattomuus rahtauksiin Itämerellä, Venäjältä ei enää matkailtu Kuopioon ja kotimaiset matkailijatkin löysivät muualta ihanampia matkakohteita kuin kotoinen kaupunkimme. Niinpä satamaan jäi vain paikallinen henkilöliikenne ja sitäkin uhkasi kasvava autokanta.

Jossakin kuitenkin näkyy valoa, sillä joitakin taloja rakennetaan, vaikkakin vielä vähänlaisesti. Yhdellä tällaisella rakennuksella on työssä Aarne Korhosen isä, kunnes eräänä päivänä Korhosille ilmoitetaan, että isä on kuollut työtapaturmassa. Tästä tilanteesta, isän kuolemaa seuranneesta aamusta, jolloin Aarne menee isän tilalle töihin, alkaa Maata näkyvissä –romaani. Tällaista työ on:

Hänen työnsä rakennuksella on jatkuvasti peräti raskasta. Jok’ikinen aamu saapastellessaan nääntyvin mielin ja raskain jäsenin halki pimeyden, joka tuntuu aamu aamulta käyvän yhä sakeammaksi ja sakeammaksi, hän tuntee hiljaista kauhua lähestyvän päivän johdosta. Missä mahtaakaan olla se työnilo, josta joskus on puhuttu? Kun hän pääsee perille, hän on jo väsynyt, ja aamiaistunnilla hän on likomärkä hiestä. Suomalainen arkipäivä ei tosiaankaan ole kaikkein kauneimpia, ainakaan silloin kun joutuu kärräämään niska vääränä sementtiä ja hiekkaa…Tehtaalaisaika kaunistuu yhä hänen muistoissaan, se näyttää peräti kadehdittavaltakin ajalta. Olisipa nyt nautinto astua sisään lämpimään verstaaseen, kosteiden lautojen makeaan tuoksuun, joka hivelee sieraimia, tuntea koneiden lämmin jyminä, iskeä nauloja pehmeään puuhun! Mutta Kreuger nukkuu ikuista untaan siellä, missä ei tarvita tulitikkuja ja hänen seuraajansa tulitikkuvaltakunnassa ovat innottomia, varovaisia miehiä, joiden meiltä ei lämmitä lainkaan ajatus olla tulitikkukuningas. Ja tuntuu kuin suuren mahtitekijän poistuminen olisi tärähdyttänyt vähän itsekutakin. Nojatuoleissa istuskelevat, sikaria polttelevat ja viskiä ryypiskelevät paksumahat ovat menneet itseensä ja havainneet että varovaisuus voi olla hyve, vaikkei valmistaisikaan tulitikkuja. Ja niin ovat työttömien jonot yhä pitkät, kiroukset kuuluvat pimeydestä tehtaiden porteilla sangen selvästi…Saa totta totisesti olla tyytyväinen, kun ihmiselle on varattu tilaisuus heiluttaa liian raskasta lapiota syvässä montussa tai tarttua hiekkakärryjen aisoihin tai nostaa lankkutarakan olkapäilleen. Leipä ja lämmin asunto ovat sentään suloisia asioita.


No, tuon kuvauksen jälkeen ei voi kyllä ihailla kauniiden 1920-30 –luvuilla rakennettujen kuopiolaistalojen julkisivuja ilman piston tuntoa sydämessään…

Suuntana läntinen –romaanin kohdalla oli puhetta sosiaaliluokan yhteydestä identiteetin rakentumiseen. Samaa aihetta käsitellään seuraavassa, missä kuvataan Aarnen suhdetta ensimmäiseen tyttöystäväänsä. Myös ajan hengen mukainen sukupuolimoraali ilmenee viimeisessä lauseessa.

Niin Irja käy työssä vaneritehtaassa. Ei, hän ei lueskele. Iltaisin hän käy tyttötovereittensa kanssa kävelemässä, ellei ole tanssiaisia…Hänessä ei tosiaankaan ole mitään erikoista – paitsi tuo puhtaus ja se, että hän on vaiti, (ajan hyvän käytöksen mukaan hieno nainen ei koskaan naura ääneen, vrt. kikattavat tehtaalaistytöt Siippaisen edellisessä romaanissa, kirj. huom.), painaa sievän, vaalean päänsä alas ja on eleittä. Hän on hyvin suloinen ja sievä ja kiltti tyttö. Aarne ei suutele häntä ensimmäisenä iltana.


Aarnen työtoveri Heinonen, joka on kommunisti, asuu esikaupunkialueella, joka on joko Itkonniemi tai Haapaniemi.

Heinonenkin asuu esikaupungissa, mutta aivan toisella puolen kaupunkia kuin Kourit. Täälläpäin ovat tehtaat, ja ne kyllä painavat leimansa ihmisten asumuksiinkin. Ei ole viinimarjapensaita pihamailla eikä asfalttikatuja; syksyisenä iltana saa astella varovaisesti, jos mieli välttyä joutumasta keskelle rapakkoa. Eivätkä nämä talot ole niitä, joita näytetään matkailijoille. Kulkiessaan kohti noita rumia, epäsiistejä parakkeja Aarne tuntee ihossaan värähdyksen, joka ei varmastikaan johdu mielihyvästä. Hän kyllä tuntee hajun, joka leijuu niiden parakkien vaiheilla: vesihöyryä, lapsenvirtsaa, hikeä.


Ja tällainen on Heinosen tervetuliaislausahdus:

      ”Tällaista täällä on. Pohjasakka ei tosiaankaan asu loistavasti.”


Maata näkyvissä –romaanissa on kaksi merkittävää muistoa, jotka kertovat omalta osaltaan luokkaidentiteetin rakentumisesta ja ovat siten myös osa laajempaa kuopiolaisuuden tarinaa. Ensimmäinen on Aarnen lapsuudenmuisto punakapinan ajoilta :

      ”Minä muistan vankijonot, jotka hoipertelivat Linnankatua alas kasarmilta.”


Toinen muisto on Aarnen perheen tarina Aarnen isoisästä, joka työskenteli tulitikkutehtaassa kertomuksesta päätelleen joskus 1800-1900 –lukujen vaihteessa. Tehtaan johtajan, tarinan kauppaneuvoksen, esikuvana on ollut Birger Hallman (1851-1936), yksi Kuopion suurista teollisuuspatruunoista.

Hän muistaa erään tapauksen, joka on jo niin etäällä, että se on melkein unohtunut. Isoäiti kertoili siitä mielellään isoisän kuoltua; se tarina oli isoäidin kallein aarre, jota hän häikäilemättä näytteli herättääkseen kateutta ja ihmetystä. Se tapahtui joskus vuosisadan alussa, silloin kun ihmisten mielissä kävi herääminen… Kauppaneuvos pysähtyy isoisän työpöydän ääreen tulitikkutehtaassa ja heiluttelee ryhmykeppiään. ”Olen kuullut, että Hautanen on liittynyt työväenyhdistykseen”, hän sanoo. ”Onko se totta?” –Isoisä kohottaa katseensa . ”Kauppaneuvos on kuullut oikein, kyllä minä olen liittynyt.”
- Pieni hiljaisuus, kumpikin katselee äänettöminä toisiaan. Sitten kauppaneuvos sanoo: ”Mitenhän se olisi, jos Hautanen eroaisi siitä yhdistyksestä. Minä tarvitsisin työnjohtajaa, ja Hautanen on vanhin ja paras työläiseni.” –Isoisä laskee vasaran kädestään ja katsoo entistä tiiviimmin kauppaneuvosta silmiin ja vastaa: ”Minä luulen, että kauppaneuvos nyt on erehtynyt. Minä olen liian köyhä mies myydäkseni itseäni.” –Taas hiljaisuus, tällä kertaa hyvin pitkä ja painostava. Viimein nousee hymy kauppaneuvoksen kasvoille. ”Jaahah, minä luulen, että Hautanen on nyt oikeassa.”

Sivu päivitetty 28.4.2004