|
Kulmakaupan naiset
Kulmakaupan naiset romaani sijoittuu 1960-luvun puolen välin Kuopioon.
Lähimaaseudulta Kuopioon muuttanut Maila Jäntti pitää Männistön
esikaupunkialueella Pohjolankadulla pientä sekatavarakauppaa, jonka
S-liikkeen itsepalvelu eli laatikkomyymälä pikku hiljaa syö.
Tuollaisia lähikauppoja Kuopiossa oli 1960-luvulla melkein joka
korttelissa. Kulmakaupan naiset on kertomus ensimmäisen polven
kaupunkilaisnaisista, jotka yrittävät kohota sosiaalisesti ylöspäin
kaupunkilaisuuden, ammatin tai avioliiton kautta.
Ammatin tuomaa luokkatietoisuutta käsitellään tuonnempana, mutta
merkittävänä romaanissa nousee kaupunkilaisuuden ja maalaisuuden suhde.
1960-luvun maaseutu näyttäytyy ankeana varsinkin päähenkilön ja hänen
sisarensa näkökulmasta katsottuna. Kotiin saakka ei ole edes tietä,
vaan matka on kuljettava veneellä ja lähimmälle linja-autopysäkillekin
saa kävellä hyvän tovin. Kuopio tarjoaa opiskelumahdollisuuksia kuten
tytöille vaikkapa kauppaoppilaitoksen ja täytyy muistaa, että vielä
60-luvulla esim. kolmen - neljänkymmenen kilometrin etäisyydeltä
tulevat lukiolaiset joutuivat asumaan kaupungissa, koska kulkuyhteydet
olivat puutteelliset vaikka ne merkittävästi paranivatkin 60-luvun
lopulle tultaessa.
Mauri Mönkkönen toteaa Kuopion maalaiskunnan historiassa, että Kuopion
seudulle on ollut tyypillistä se, että maaseudun elinvoiman kasvu
pysähtyi 1950-luvun kuluessa. Kuopion ympäristössä kaupungin
taloudellinen vetovoima lisääntyi voimakkaasti 1950- ja 1960-luvulla.
Entiset keskeiset teolliset laitokset lopettivat maalaiskunnissa.
Avioliitto (kaupunkilaismiehen kanssa) vihreänä oksana
Paitsi kaupunkilaisuus, keskeisenä sosiaalisen nousun kanavan toimii
romaanissa avioliitto. Päähenkilön nuorempi sisar Eeva-Liisa haaveilee
kuvataiteilijan urasta. Yksi ongelma ainakin on. Eeva-Liisan sukunimi
on Huttunen. Se on tyypillinen savolaisnimi, sillä erityisen paljon
Huttusia on Iisalmessa. Näin Eeva-Liisa sukunimestään ja mahdollisen
tulevan aviomiehen nimestä:
Sukunimelle ei voinut mitään, mutta
se korjaantuisi, kun hän menisi naimisiin. Mitään Tossavaista hän ei
siipakseen huolisi. Joku hieno nimi miehellä pitäisi olla
sellainen
kuin Nurmi, Lehtovaara tai Siren.
No, syytä olikin Eeva-Liisa Huttusen haaveilla Ateneumiin pyrkimisestä,
sillä 1960 luvun Kuopiossa törmäsi monin verroin suuremmalla
todennäköisyydellä herra Tossavaiseen kuin Nurmeen tai Lehtovaaraan
ruotsalaisvivahteisesta Sirenistä puhumattakaan.
Avioliiton tuoman sosiaalisen nousun merkitystä kuvaa myös seuraava selonteko:
Pirjon täti oli naimisissa jonkun
kaupungin virkamiehen kanssa. Pirjo itse oli juopon pienviljelijän
tytär, mutta oletti silti olevansa monta astetta parempi kuin
Eeva-Liisa, jonka isä oli kalastaja.
Puu-Kuopio muuttuu kivikaupungiksi
Männistön esikaupunkialue sijaitsee rautatieaseman kupeessa noin
kilometrin päässä torista . Se on kaupungin vanhimpia jatko-osia ja
josta työväen asuinalueen ovat luoneet toisaalta rautatie konepajoineen
kuin myös Hallmanin tehtaat. Ensin tulitikkutehdas ja sen jälkeen
vaneri- ja rullatehtaat. Kulmakaupan naiset romaanissa on uusi
kuopiolainen ulottuvuus: puutalot vastaan kivitalot. Edelliset,
erityisesti juuri Männistössä sijaitsevat, kuvataan alkeellisina
ulkohuusseineen ja jälkimmäiset 1950- ja 1960-luvuilla rakennetut
kerrostalohuoneistot esitetään moderneina ja hienoina. Tällaisen
nykyaikaisen pikku kaksion Asemakadulla keskustan ja Männistön rajalla
jakoi toisen tytön kanssa Maila Jäntin kauppa-apulainen. Asemakadun
elämäähän käsittelee 1920-30-luvun näkökulmasta Olavi Siippainen
Nuoruuden trilogiassaan ja tämä puutalojen ja kivitalojen
vastakohtaisuus on nähtävissä Asemakadulla vielä tänäänkin vuonna 2002,
sillä juuri Siippaisen kuvaamat kulmat on iloksemme kunnostettu ja
muodostavat kuopiolaisittain harvinaisen eheänä säilyneen
puutalokompleksin.
Puu- ja kerrostalokaupungin vastakohtaisuuden paljastaa hyvin seuraava
Kulmakaupan naiset romaanin kuvaus. Kysymyksessä oleva rännikatu on
Puusepänkatu, jonka alkaa tuomiokirkosta ja päättyy Asemakatuun.
Rännikaduksi Kuopiossa nimitetään niin kutsutuista palokujista alkunsa
saaneita kaupungin pääkatuja hieman kapeampia katuja, jotka aikoinaan
olivat siis puutalokaupungissa välttämättömiä paloturvallisuussyistä.
Soili pujahti ulos ja kipitti reilun
kilometrin matkan asunnolleen. Mukulakivillä päällystetyn rännikadun
molemmin puolin oli ränsistyneitä puutaloja. Kadun päässä kohoavalla
mäellä seisoi komea tuomiokirkko.
Kerrostalossa asuvat romaanissa useimmiten nuoret maalta muuttaneet,
jolloin asumisen sosiaalinen merkitys vahvistuu. Toinen seikka, joka on
havainnon arvoinen, on kaupungin ensimmäisen lähiön, Puijonlaakson,
rakentaminen (ks. myös Tiainen: Suoraa saumaa ja siksakkia).
Puijonlaakson Taivaanpankolle upouuteen yksiöön muuttaa jääkiekkoilija
Wahlstenin nuori perhe. Jääkiekkoilija on yksi keskeisiä hahmoja
romaanissa ei vähiten julkisuutensa takia. Urheilijoiden julkisuuskuvan
merkityksestä 1960-luvun Kuopiossa kertoo seuraava tapaus. KUPS:illa
eli Kuopion palloseuralla oli tuolloin mainetta niittänyt
jalkapallotähti Markku Hyvärinen. Koska hän oli koulutukseltaan
merkonomi, käytti Savon Sanomat joka tuolloin kävi ankaraa taistelua
lukijoiden suosiosta Savo-lehteä vastaan tilaisuutta hyväkseen ja
pestasi Hyvärisen hoitamaan kaupunkilevikkiään vuonna 1966. Seikka,
millä oli Kuopion kaltaisessa urheilukaupungissa mitä suurin mainosarvo.
Savon Sanomat vastaan Savo
Kulmakaupan naiset romaanissa on muuan hauska pieni yksityiskohta.
Siinä eräs kirjan henkilöistä, Soili, menee Meijerin baariin.
Viereisessä pöydässä maalaisisäntä (mistähän Soili mahtaa tietää, että
tuntematon on mies on juuri maalaisisäntä?) lukee Savon Sanomia. Vielä
1960-luvun puolivälissä Savo oli leimallisesti kaupunkilaislehti ja
Savon Sanomat maalaisten lehti.
Myyjä, insinööri, taiteilija
Kulmakaupan naisissa ihmiset luokitellaan hyvin vahvasti ammattiensa
mukaan. Olavi Siippaisen Nuoruuden trilogiassa puhutusta
luokkatietoisuudesta on hyvinkin voimakkaasti kyse. Kaupan myyjät eivät
tässä sijoittelussa kovinkaan korkealle nouse, varsinkaan kun on kyse
naisista. Jopa naiskauppias Maila Jäntti näyttäytyy sosiaalisesti
alempana kuin entinen miehensä, josta on tullut makeistehtaan
kauppaedustaja. Miesinsinööri on jo hyvinkin arvostettu puhumattakaan
Haaviston helsinkiläisestä professoriperheestä, joka viettää kesiään
vaimon kotiseuduilla. Päähenkilön Raimo-veljen mainitaan työskentelevän
vaneritehtaalla ja hänestä kerrotaan, että hän on vakaumuksellinen
sosialisti, jolle vappu on suuri juhla.
Ihmisen määrittely ammattinsa mukaan huipentuu taidemaalari Otso Ahvon
kuvauksessa. Hän edustaa aivan omaa maailmaansa. 1960-luvun Kuopiossa
ei taiteilijoita kovin paljon ollut ja päätellen siitä, kuinka paljon
ja minkä tyyppisiä tarinoita täkäläisistä tuon ajan kirjailijoista
liikkuu, voi arvella taiteilijuuden näyttäytyneen ja sellaisena se
myös ehkä haluttiinkin nähdä - ympäristölleen hyvinkin
poikkeuksellisena ja huomiota herättävänä.
Näin Otso Ahvokin. Hänet esitetään stereotyyppisesti boheemina,
vahvasti eroottisena, tunteiltaan vaihtelevana ja alkoholia
runsaahkosti käyttävänä. Seuraavassa Otso Ahvon kulmakauppaan
toimittamassa tilauksessa huipentuu sitten mainiosti edellä mainittu
taiteilijuus yhdistettynä 1960-luvun kuopiolaiseen ruokavalioon:
- bostonia 2 toppaa
- tulitikkuja
- suolalihaa 300 grammaa
- kananmunia 1 kilo
- 4 pilsneriä
- voi
- rieska
- 2 l maitoa
- polakka
- silliä
Sivu päivitetty 28.4.2004 |
