Siippainen, Olavi

SIIPPAINEN, OLAVI Nainen ja viisi miestä

Kuopioon muuttaa viehko kaksikymmenkesäinen näyttelijätär Alice Vuori. Eipä aikaakaan kun hän on jo pannut paikallisten urhojen pään pyörälle. Kosijoitakin saapuu kaiken kaikkiaan viisi: kirjailijan urasta haaveileva nuori toimittajaharjoittelija; jälkimmäisen isä, joka on yhteiskoulun lehtori, keski-ikäinen lakimies, paikallisen teatterin ensirakastaja ja seitsemännellä kymmentä oleva kaupungin raharikkaimpiin kuuluva kauppaneuvos. Yhtä näistä onnistaa - ken on tuo onnellinen?

SIIPPAINEN, OLAVI
Suuntana läntinen, WSOY 1943
Maata näkyvissä, WSOY 1946
Menon yksinäisyys, WSOY 1959

Katso: Kuopio-kuvaus kaunokirjallisuudessa

SIIPPAINEN, OLAVI: Näkymä Itkonniemelle
(Kokoelmassa Sinimekkoinen tyttö, WSOY 1946)

Kun väsymys yllättää minut, kun sormet pysähtyvät kirjoituskoneen näppäimille ja aivot kieltäytyvät jatkamasta työskentelyään, nousen ylös ja menen ikkunan ääreen. Näköala, joka siitä avautuu, ei voi kerskua kauneudellaan, jotakuta se kenties tympäisi suoranaisella rumuudellaankin, mutta minulle tuo ahdas näkymä antaa omituista viihdytystä. Vain harvoin pystyn siinä seisoskellessani ajattelemaan mitään selvästi muotoiltua; minä vain seisoskelen ja sallin silmieni viivähtää tuossa yksinkertaisessa maisemassa: pari puuta, jotka näin syksyisin ovat jo kellastuneita ja viluisia, muutamia tummia katonharjoja, joiden alla tiedän elämän sykkivän, joskaan ei kauniina, niin ainakin ihmeteltävän sitkeänä ja sen vuoksi kunnioitettavana, ja siten tuon kaiken takana, runsaan kahden kilometrin päässä, savuava tehtaanpiippu - siinä kaikki. Nuo puut eivät lohduta minua, eivät liioin katotkaan, jotka ovat kaikkialla samanlaiset, mutta tuo korkea tehtaanpiippu vetää katsettani jatkuvasti puoleensa ja suo minulle omituista, sanoin selittämätöntä mielihyvää. Muistaakseni se oli Katri Vala, joka näki auringon keltaisena gong-gongina ja tehtaanpiipun lyömässä siihen riemukasta huutoaan...
Minä en pysty ajattelemaan mitään niin komeaa, en tämän ja tuskinpa minkään muun tehtaanpiipun yhteydessä, sillä olen nuoruudessani työskennellyt monta vuotta tehtaissa ja ajattelen niistä hieman tosita ja vähemmän häikäisevää - tuollainen kaukaisuudessa harmaalle syystaivaalle kurottuva tehtaanpiippu on minulle kuin jostakin ikävästä velvollisuudesta huomauttava sormi, käskevä ja armoton. On eri asia kirjoitella tehtaista runoja ja eri asia työskennellä niissä.

SIIPPAINEN, OLAVI Salaperäisen miehen tarina(kokoelmassa Tarinaniskijä, WSOY 1951)

Seuraavana sunnuntaina tapahtui jälleen kuohuttavaa. Rouva Vehanen ja Uuno Sorio nähtiin yhdessä kävelyllä Väinölänniemellä. Mistä he keskustelivat, sitä ei saatu ongituksi selville. Sanottiin rouva Vehasen näyttäneen hyvin kalpealta ja hiljaiselta. Puolivälissä viikkoa tiedettiin Uuno Sorion taaskin vieneen neilikoita rouva Vehaselle. Seuraavana sunnuntaina heidät nähtiin yhdessä kävelyllä, ja joku oli havainnut rouva Vehasen kasvoilla lievän hymyn.
Rakkaus!
Sehän selvää. Mitä muuta tämä voisi olla? Muistettiin hyvin rouva Vehasen hyökkäykset. Uuno Sorio ei vain ollut uskaltanut antautua leikkiin, kun aviomies oli vapaalla jalalla. Nyt kun herra Vehanen oli turvallisten telkeitten takana, hän siis oli rohkaistunut. Kielet kävivät niin kuin ne vain pikkukaupungissa voivat käydä. Muistettiin herra Vehanen, joka kuukausi sitten yksimielisesti tuomittiin suureksi kelmiksi ja huiputtajaksi, ja alettiin puhua hänestä ymmärtävään sävyyn. Mies parka! Tiesikö hän lainkaan, mitä peliä nyt pelattiin? Rouva oli varmasti syypää hänen vararikkoonsakin, siitä oltiin vakuuttuneita. Herra Vehanenhan oli niin siivo ja miellyttävä mies! Mutta rouva - eikö jokainen ollut heti alkuun nähnyt miten lemmenkipeä ja tuhlaavainen hän oli? Ja Uuno Sorio, mikä häpeämätön mies! Julkea! Oliko ollenkaan sopivaa, että tuollaisen miehen sallittiin johtaa yleistä mielipidettä kaupungin huomatuimman sanomalehden kautta?

SIIPPAINEN, OLAVI novellit

    * Sumussa
    * Koululaistarina ja
    * Nyt valmis elämään

kokoelmassa Nuoruus sumussa, WSOY 1940

Poikkean Snellmaninpuistoon levähtämään hetkiseksi Johan Vilhelm Snellmanin pronssikasvojen suojaan ja ajattelen: mitä syytä minulla on kantaa kaunaa ihmisiä kohtaan? Olenko kenties joku Schopenhauer, jolla on otsaa halveksia ihmisiä vain sen vuoksi, että he ovat ihmisiä? Esimerkiksi nuo kaksi ammattimiestä: onko heidän syynsä, että he ovat lihavia ja muistuttavat poroporvareita? He ovat kunnon ihmisiä ja ansaitsevat, että lauantai-iltana voisivat pitää hieman hauskaa. He työskentelevät päivittäin tehtaassa, heillä on varmasti ammattiosaston jäsenkortti ja radio. Jos heillä on vaimo, niin he kyllä huolehtivat siitä, ettei hänen tarvitse tehdä velkaa ruokatavarakauppiaalle, ja jos heillä on lapsia, niin he joskus taputtavat niitä poskelle, antavat karamellipussin ja huolehtivat lastensa koulutuksesta ettei näiden tarvitsisi olla kosketuksissa ruumiillisen työn ja sen tekijöiden kanssa. Sitä paitsi he tilaavat sanomalehtiä, ostavat joskus kirjallisuuttakin - heidän hyllyillään on “Sosialismin vuosisata“, Grimbergin “Kansojen historia“, Lehtimäkeä, Pekkasta, Sillanpäätä ja Caine’iä. Olen melkein varma siitä. Vaikka en tunnekaan heitä yksilöinä, niin tunnen heidät tyyppeinä, joita on pidettävä hyödyllisinä, sillä heillä on tyyneyttä, jota minun sukupolvessani on vain harvalla. Ja minä? Mikä minä olen halveksimaan heitä?
( Sumussa)

Hän ei lähtenyt. Hän jäi, ja ajatellessaan tuntemattomia kaupunkeja hän tunsi pienuutensa, tunsi että tuo suuri läkähdyttäisi hänet valtavuudellaan, tekisi hänet kuuroksi kohinallaan, New Yorkin äänet pieksivät unelmissakin hänen korviaan kuin rankkasade. Iltaisin hän alkoi kävellä Kauppakadulla. Siellä kulki taukoamattomana virtana sotilaita, palvelijattaria, työläisnuorukaisia ja oppikoululaisia. Vain pari vanhempaa hänen luokaltaan oli keksinyt jo kadun jännityksen, mutta he eivät olleet näkevinäänkään häntä. Häntä miellytti katu, jännitys, joka uhosi nuorista, levottomista, tietämättömistä kasvoista, punasteluista ja matalalla äänellä heitetyistä huomautuksista. Se kiihotti häntä salaperäisellä tavalla. Keskus-kahvilan valomainos lietsoi hänen mielikuvitustaan: se oli kaupungin ainoa valomainos, mutta hän kuvitteli, että niitä oli lukemattomia, lukemattomia erivärisiä.

SIIPPAINEN, OLAVI: Kirjeitä kirjailijatovereille, WSOY 1975

Kirjailijan puolison, runoilija Laura Latvalan toimittama kirjekokoelma, joka sisältää Siippaisen kirjeitä kollegoilleen vuosilta 1945-1963. Erityisen laajasti mukana on kirjeitä Pohjois-Karjalan kirjallisen yhdistyksen Ukrin ja Pohjois-Savon kirjallisen yhdistyksen Vestäjien piirissä vaikuttaneille kirjailijoille. Olavi Siippaista pidetään molempien yhdistysten isänä.

Me elämme siis täällä. (Siilinjärvellä, kirj. huom.) Huoneusto on paljon mukavampi kuin Paiholassa. Pinta-alaa on kyllä verrattomasti vähemmän, mutta huoneet järjestetty paljonkin käytännöllisemmin ja ensi kerran elämässäni minäkin saan kirjoittaa muun talouden yhteydessä, tähän mennessä on aina pitänyt nousta ullakolle, laskeutua kellariin tai vuokrata sivulta. Alussa hieman häiritsi talon muut äänet, nimenomaan myöhään iltaisin, mutta nyt niihin on tottunut. Sen sijaan Kuopion läheisyys ärsyttää jatkuvasti, melkein joka päivä saan puhelimeen äyskäistä kiellon jollekulle pyrkijälle, joista osa on vanhoja tuttuja, osa täysin tuntemattomia. Kokemukseni mukaan, ei kirjailija paljoakaan hyödy suorasta seurustelusta arki-ihmisen kanssa, joka näyttää vain naamionsa, vaan sitä enemmän tuollaisesta huomaamattomasta sivusta seuraamisesta. Vanhat ystäväni taas ovat, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, jo vakiintuneet elämässään, ts. jähmettyneet yleisiin ajatusratoihin ja kuolleisiin käsitteihin. Silti Kuopio on minulle läheinen paikka kuin mikään muu kaupunki. Sen maisemissahan tulevat hauteilla olevien romaanieni ihmiset liikkumaan ja sitä paitsi siellä asuu sentään muutamia ihmisiä, jotka päättäväisesti ovat kieltäytyneet fossiloitumasta ja poissaoloni vuosina on sinne varmaan muuttanut jokunen mielenkiintoinen ihminen lisääkin.

Sivu päivitetty 28.4.2004