Canth, Minna

CANTH, MINNA Hanna, G.W. Edlund 1886
Kuvaus nuoresta kuopiolaisneidosta ja hänen kasvustaan naiseksi elämänmuodossa, jota miehet hallitsevat.

"Olikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen, ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata. Taikka tiesivätkö ylipään maailmassa surua ja huolta olevankaan?
Sitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja katseli iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli, ettei kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä. Hän oli ainoa. Miksikähän Jumala juuri hänelle oli sen pannut?
Kumma kyllä, siihen sentään aikaa myöten niin kuin vähän tottui. Sattuipa joskus, että se vallan unohtuikin mielestä. Ja silloin oli Hanna iloisempi ja elävämpi kuin yksikään niistä toisista.
Niinpä kerrankin, kun laskias-tiistaina olivat Kotkan kalliolla mäkeä laskemassa. Lyseolaiset sen retken panivat toimeen, ja hauskaa siellä oli. Ensin laskettiin mäkeä, että hurisi pari kolme tuntia peräkkäin ja sitten mentiin sisälle tanssimaan. Välillä pojat aina lauloivat neliäänisesti ja se kuului niin ihmeen kauniilta.
Siellä Hanna ensi kerran näki Woldemarin. He tanssivat yhdessä franseesia ja vis-á-vis`nä oli heillä Olga ja Tirri. Niin kovin miellyttäviä poikia ne molemmat olivat, ja erittäinkin Woldemar. Sen Hanna franseesin lopetettua kuiskasi Olgalle salaa, muiden kuulematta. Mutta Olgan mielestä Tirri oli vielä parempi kuin Woldemar. Sitä ei Hanna voinut käsittää. Kyllähän Tirrikin, mutta Woldemar oli sentään ihan toista. Ei hänen rinnalleen voinut yksikään tulla."

CANTH, MINNA Salakari, G. W. Edlund 1886

Madame Bovaryn maaseutupainos, joka aiheutti aikanaan ankaraa keksustelua moraalista. Kertomus kuopiolaisesta rehtorinrouvasta Alma Karellista, joka tuntee arkensa tympeäksi. Tervetullutta elämänsulostusta tuo joutilas, maailmoja syleilevä maisteri Nymark. Mitä sitten tapahtuu?

"Eräänä päivänä huomasi John Alman pöydällä Strindbergin "Giftas".
"Onko Nymark käynyt täällä", hän kysyi.
“Kävi edeltäpuolen, kun sinä olit lyseolla“, vastasi Alm
Senjälkeen ilmestyi Almalle tuon tuostakin uusia kirjoja,milloin Zolan, milloin Guy de Maupassantin tai jonkun
nuoremman pohjoismaalaisen kirjailijan teoksia. Olipa siellä kerrankin jo Arne Garborgin “Mandfolk“ muiden muassa.
“Kyllä ne ovat hyviä nuo, kun niitä vaan osaa lukea“, sanoi John.
“Mitenkä niitä sitten pitäisi lukea?“
“Niin että näkee pahan seuraukset. Kun Arne Garborgantaa sankareinsa Mandfolk’issa sanoa itsestään, että he ovat suuria sikoja, mutta etteivät he sille enää mitään voi, pitäisi sen toki vaikittaa enemmän kuin parhaimmatkaan siveellisyyden saarnat.“
“Ei Nymark ota niitä siltä kannalta.“
“Mitäs Nymarkista! Hän on juuri noita pintapuolisia ja kevytmielisiä ihmisiä, jotka eivät pysty menemään ytimeen missään asiassa.“
“Se ei ole totta. Hän on päinvastoin suuri ajattelija.“
“Sinun mielestäsi, pikku Almaseni, syystä, ettet itse paljon ajatuksilla päätäsi vaivaa.“

CANTH, MINNA Köyhää kansaa, G. W. Edlund 1887

Kuvaus työläisperheen kurjista oloista. Lapsen kuoleman jälkeen perheen äidin mieli järkkyy ja hän joutuu kunnalliskotiin.

Rautatien työpaikka oli Kotkankallion rinteellä Harjulaan päin. Hänen sopi hyvin nähdä sen rakennuksen portaat, jossa Mari oli. Kun hän suoristi selkäänsä ja lepäsi työstään nojautuen molemmilla käsillään lapioon, menivät hänen silmänsä väkisenkin aina lahdelman ja peltojen ylitse sinne kauas. Usein hän sattui näkemään, kun ovi aukeni ja joku astui portaita alas. Ei voinut oikein eroittaa, mieskö oli vai nainen, mutta mitäpä hän sillä tiedolla teki. Mari se ei kumminkaan ollut.

Holpainen kaivoi maata rinteen alla; mutta ylempänä oli miehiä, jotka hakkasivat kiveä. Ne olivat nuoria kaikki ja suuria pilkkakirveitä.
“Hei, Holpainen, tules tänne! “sieltä kerran huudettiin.
“Mikä on?“ huusi Holpainen vastaan ja katsoi ylös.
“No, tulehan.“
Holpainen astui hiukan epäillen sinne heidän luokseen.
“Tuossa saat. Ota ja syö.“
“Mitä se on ? Kivenmuraa?“
“No, niin. Kah, syö pois eläkä kursaile.“
“Ole vaiti. Kuka tuota syö?“
“Eikö kelpaa rengille rokka? Niinhän ne herrat tuumivat, kun meille kahdeksankymmentä penniä antoivat päiväpalkaksi, että kunhan saavat leipää, syököön kivenmuraa särpimeksi.“
“Pitäkää sitten hyvänänne, te, jotka sitä hakkaattekin“., sanoi Holpainen ja läksi omalle työlleen.
“Kyllä, kyllä! Ja syö sinä mutaa, jota kaivat irti maasta. Mutta sulata suussasi ensin, elä niele jäisenä, saat pian mahataudin.“
“Ha, ha, ha“, nauroivat toiset.
Holpainen ei välittänyt vastata. Selkä kyyryssä hän teki työtään, löi lapion vankasti maahan ja viskasi kasan multaa ylös. Joka kerran kun hän kumartui, rusahtivat housut takaa. Reiät kävivät suuremmiksi, ilma tuntui kylmältä ihoon.
Harjulan portinpielisestä rakennuksesta kuului aika ajoin huutava ääni, karkean syvä välistä ja kimeästi uikuttava toisen kerran. Lapset sisässä hiljenivät silloin ja käänsivät silmänsä konttuorista pois. Vaimot taukosivat työstään ja kuuntelivat. Ja kauas se ääni kaikui ympäristöön, niittyjen ja peltojen ylitse aina maantielle ja kartanolle, joka paikkaan. Ja kaikki muut valitukset siksi ajaksi taukosivat hoidossa, sairaat unohtivat vaivansa ja lapset nälkänsä, riitelijät katkerat mielensä. Sillä tuossa ainoassa huudossa jokaisen tuska ilmoille pääsi ja helpommalta tuntui heillä silloin povessa.

CANTH, MINNA Agnes, novelleja 1-2 1892

Liisi ja Agnes. Kaksi koulutoveria, kaksi naisen maailmaa, kohtaavat toisensa vuosien jälkeen sattumalta Kuopion laulujuhlilla vuonna 1891. Kumpikin kadehtii toistaan, mutta kumpi on loppujen lopuksi onnellisempi?

Lukuvuosi oli loppunut kouluissa, kesäloma alkoi. Silloin vietettiin kaupungissamme suurenmoista laulujuhlaa, johon kokoontui laulu- ja soittokuntia läheltä ja kaukaa sekä muita ihmisiä lukuisat määrät joka haaralta maata.
Minäkin koetin ottaa osaa siihen niin paljon kuin suinkin voin. Vuorottelin palvelijani kanssa, sillä toisen meistä täytyi aina olla kotona lasten luona. Täytyipä välistä molempienkin.
Myöhäisenlaiseen pääsin juhlan ensimmäisenä päivänä kentälle, jossa laulu- ja soitto-ohjelma oli jo alkanut. Liehuvat liput, viheriät köynnökset ja kirjavat kukat, joilla kartanotkin olivat koristetut, saivat jo tiellä kaikki pienet, kotoiset arkihuolet haihtumaan mielestäni. Ja mitä enemmän laulukenttää lähenin, sitä valtavampi oli juhlan vaikutus. Mahtavat sävelet kaikuivat kauvas vastaani. Ilma oli mitä herttaisin, aurinko paistoi kirkkaasti, järvi kimalteli, puut olivat täydessä lehdessä ja pilvetön taivas kaareutui tumman sinisenä ylös korkeuteen. Juhlapukuisia ihmisiä riensi ohitseni; he olivat myöhästyneet samoin kuin minä.
Torvisoiton säestyksellä laulettiin parastaikaa “Jumal’on linnam’“, kun saavuin paikalle. Avara musiikkilava vastaisella puolella kenttää oli täpö täynnään laulu- ja soittokuntien jäseniä, jotka kaikki olivat yhtyneet yleiseen, suureen kööriin. Voimakas äänivirta aaltoili yli äärettömän ihmispaljouden. Minä pysähdyin kuuntelemaan, ja sydämmeni nousi tulvilleen hartaita juhlatunteita. Yleinen kansallinen innostus valtasi minut niin kuin muutkin.
Virren loputtua tuli loma-aika. Laulajat ja soittajat astuivat lavalta alas ja yleisössä syntyi vähän liikettä, vaikka useimmat jäivät istumaan paikoilleen.
Katselin ympärilleni, vaan en nähnyt ainoatakaan tuttua. Outoja kasvoja kaikkialla.
Silmäni luistivat parvesta toiseen, mutta kiintyivät vihdoin erääseen naiseen, joka seisoi syrjässä, hiukan loitompana, pari kolme herraa ympärillään, nähtävästi hänen ihailijoitaan.

CANTH, MINNA: Kirjeet, SKS 1973

Kirjastoneuvos Helle Kannilan suurtyö, mikä pitää sisällään kaikki Minna Canthin kirjeet oman aikansa merkkihenkilöille 1880- ja 1890-luvun Kuopiosta. Paikallista elämää, ihmissuhteita ja aatteellisia kiistoja.

Kuopiossa 3.2.84

Hyvä, rakas Kalle!
Voi, että minua niin käsitit! Niin tykkänään väärin! Sinun kirjeellesi ei kirjeeni ollut minäkään vastauksena pidettävä. Siinä lausuit ajatuksesi niin epäselvästi, etten tiennyt mitä oikein tarkoitit, enkä sen tähden tahtonut mitään puhua asiasta, josta ei minulla mitään varmuutta ollut. - Joulun aikana olin miettinyt kaikenlaista. Muistin erään kirjeen viime keväältä, jossa sanottiin, ettei kirjoittaja katsonut minua “sopivaksi seurakumppaniksi vaimolleen“. Ja muutamia kuukausia sen jälkeen eräs äiti varoitti poikaansa minusta.
Minä en voi tuommoisia kevytmielisesti ottaa vastaan. En minä niistä vihastu vähääkään, mutta ne painuvat sydämmen pohjaan. Vaikka sittemmin kyllä saisinkin tietää, että ne ovat pikapäisyydestä tai ajattelemattomuudesta lausutut, eivät ne kuitenkaan nouse takaisin sieltä, johon ne ovat painuneet. Ne otan enemmän suoranaisesti Jumalalta, kuin koskaan pappien synninpäästöt ja muut semmoiset. Ja yön hiljaisuudessa, jolloin valvon yksin Jumalani kanssa, avaan sydämeni ovet, tuon esiin kaikki, mitä siellä on kätkettynä ja pyydän häntä tutkimaan kaikkia, ojentamaan ja puhdistamaan. Semmoinen on sieluni elämä ollut lapsuudesta saakka, paitsi erästä synkkää aikaa, jolloin pidin itseni niin huonona, etten uskaltanut jumalaani lähestyä, ja erästä toista, jolloin olin uhkamielinen, kun ei käynyt oman tahtoni mukaan, - ja siitä syystä sulkeuduin itseeni ja koetin koventaa sydäntäni. Luontoni on semmoinen, ei se siitä muutu. Olen hyvin pahoillani siitä, että tietämättäni, tahtomattani noin mielesi katkeroitin. Mutta kylläpä olet Sinäkin ankara ja säälimätöin! Luuletko olevan ihmiselle niin helppoa voittaa oma itsensä, seuratakseen omantunnon ääntä. Niin, ivaa sitä vaan, jos tahdot. Enhän sitä paitse likimainkaan ole tullut siihen päätökseen, ettei meidän käy jatkaminen kanssakäymistä yhä edelleen niin kuin tähänkin asti. Kun vaan tulen varmaan tietoon siitä, etten ole Sinulle pahennukseksi, niin - Sinä et voi käydä niin usein luonani, kun soisin. Kuinka mielelläni nyt tahtoisin Sinua tavata, saadakseni kaikki selville, kaikki hyväksi jälleen! Mimmoinen tuittupää Sinä olet! Ja lapsi, niin toden totta, lapsi olit tällä kertaa. Ajatteles, mistä Sinä nyt oikeastaan suutuit? Siitäkö, etten uskonut puhuvasi totta, kun sanoit minun olevan Sinulle hyödyksi? Minä uskoisin sitä niin mielelläni, jos vaan tohtisin. Mutta minä pelkäsin Sinun sanovasi niin, ainoastaan lohduttaaksesi minua. Katkeruutta Sinua kohtaan ei kirjeessäni voinut olla, sillä eihän sitä ole ollut sydämessänikään. Oletko vielä suuttunut? Elä ole, en minä ole sitä ansainnut. Kirjoita minulle hyvin pian jälleen ja kerro, että olet leppynyt!

Ystävyydellä
Minna

Elli (Canth) ja Anni(Canth) pyytävät sanomaan terveisiä. Edellinen kiittää kirjeestä. Ellin kanssa olemme olleet niin raskaalla mielellä koko tämän ajan. En tiedä, mikä Elliä vaivannee. Minun terveyteni ollut huono.

(Minna Canthin kirje Kaarlo Brofeldtille, Juhani Ahon veljelle)

Katso myös http://www.minnacanth.kuopio.fi

Sivu päivitetty 28.4.2004