Roomalainen uuni. Herculaneum. Edessä laskutaso, otsassa lieskakivi, kuvussa 2 fallosta. 79 jKr. peittynyt tuhkaan ja laavaan. Piirros: Seppo Latvala, 1999.

Hankasalmen Himottulan talon savutuvan uuni. Albert Hämäläisen valokuvan mukaan piirtänyt Seppo Latvala, 1999.

Vanhin ikkunatyyppi, savutuvan laudalla suljettava ikkuna. Piirtänyt Maaninkalaisen esimerkin pohjalta Seppo Latvala, 2003.

Savolaisen savutuvan alkuvaiheita

Hyvin varhaisina aikoina oli maamme asukkailla KOTA asumuksenaan. Viime vuosien tutkimukset ovat tuoneet uutta tietoa myös hirsistä rakentamisen alkuvaiheisiin maassamme. Aikaisemmin hirsirakennusta pidettiin rautakauden loppupuolella, lähinnä viikinkiajalla maahamme levinneenä.

Viimeisimpien löytöjen valossa näyttää kuitenkin siltä, että jo kampakeraamisen ajan asumuksissa on ollut joidenkin hirsikertojen korkuinen, suorakaiteen muotoinen alaosa. Tällaisesta asumuksesta on säilynyt merkkejä laajalta alueelta, ainakin Laatokan, Äänisen, Vienanmeren välisiltä alueilta aina Ruotsin Överkalixiin saakka. Näyttää siltä, että maamme kampakeraaminen kantaväestö on tuntenut HIRSISALVOKSEN teon, käyttäen sitä pysyvissä pitkään käytössä olleissa rakennuksissa. Ainakin talvikylät antavat esimerkkejä rakennustavasta. Suomessa tarkimmin tutkitut tällaiset asumukset ovat Iijokivarren Kierekin eri asuinpaikoilta. Niissä näyttäisi olleen 3-4 hirsikertaa korkea nurkkasalvoksin tehty alaosa ja yläosana viisto harjakatto. Tuona aikana on suosittu "rivitalo" tyyppistä asumusta, eli usein samassa rivissä on 4-5 nelikulmaisella hirsikehikolla varustettua majaa siten, että huoneiden välillä olevien käytävien tai ovien kautta on voitu kulkea koko rivin päästä päähän. Ilmeisesti kullakin suurperheellä tai kotakunnalla on ollut oma huoneensa heimon muodostamassa pitkässä asumuksessa.

Savosta tämäntapainen suuri kaksi nelikulmaista huonetta käsittävä tyypillisen kampakeramiikan ajan asumus on löydetty Pieksämäen Naarajärveltä. Siinä on lounaisessa, suuremmassa huoneessa noin 2-3 m leveät keskilattiaa korkeammat makuu- tai istumapaikat. Keskilattialla on kolme liettä, yksi lounaispäässä ja kaksi, koillista kohti olevan huoneiden välisen käytävän molemmin puolin. Tässä kokonaispituudeltaan 25 m ja leveämmästä päästä noin 13 m, kapeammasta noin 9 m levyisessä rakennuksessa on paljon kannatuspaalujen jälkiä myös seinälinjojen paikkeilla. Saattaa olla, että tässä pystypaalut ovat tukeneet mahdollisia vaakatasossa olleita seinärakenteita. Rakennuksen kokonaispinta-ala on ollut noin 300 neliömetriä, suurempi huone noin 190 m2. Tämä Naarajärven asumus on radiohiiliajoituksen mukaan n. 3000 eKr. paikkeilta.

Outokummun Sätöksen asuinpaikalta on myös neliseinäisen asumuksen jäänteitä, joissa on jälkiä riukujen ja tuohien muodostamista rakenteista, kenties ne ovat olleet kattona tai seinänä. Kenties yksi tarkimmin tutkittu muinaisen kantaväestömme asuinpaikka on Ruotsissa, Överkalixin Lillberget Norrbottenissa. Lillberget on ajoitettu hieman varhaisen kampakeramiikan kauden puolelle, noin 3900 eKr. paikkeille tai vähän aikaisemmaksi. Tällä noin 6000 vuotta vanhalla asuinpaikalla on todettu selviä merkkejä nurkkasalvoksellisesta hirsirakenteesta. Paikalla on ollut yhdeksän nelikulmaista kotaa tai majaa ryhmitettynä kolmeen riviin siten, että pisimmässä rantaterassin pohjois-koillisella reunalla on ollut viiden huoneen rivi, sen eteläpuolella välittömästi kahden ja yhden huoneen ryhmä, noin 20 m päässä länteen päin kahden majan ryhmä. Rakennusten väliin on muodostunut luoteeseen ja etelään avoin noin 35x60 m kokoinen piha-alue. Pitkän "rivitalon" neljäs asunto on ollut noin 13 m pituinen n. 70 neliömetrin laajuinen. Toiset asunnot ovat n. 5x6 m kokoisia ja kaikkien seinissä on havaittu ristikkäisten hirrenpäiden muodostama nurkkarakenne. Asumusten seinät ovat olleet noin 50 cm maanpinnan alapuolelle kaivetut, lattia on ollut pihatasoa alempana ja hirsiseinien ulkopuolella on ollut kaivetun hiekan muodostamat maavallit. Paikkaa tutkineen Ove Halenin mukaan asumus on ollut huolellisesti tehty ja tarkoitettu pitkäaikaiseen asumiseen. Hänen mukaansa asukkaat ovat pysyneet tällä samalla paikalla noin 15-30 vuotta, runsaiden kala- ja riistavarojen äärellä. Kussakin majassa on ollut kaksi liettä, ja niiden sijainti on ollut niin lähellä sivuseiniä, että Halen on pitänyt hirsirakenteisten seinien korkeutena vähintään 130-150 cm, muuten lieden yllä olevat kattorakenteet olisivat syttyneet tuleen. Näissä asumuksissa myös on ollut huoneesta toiseen johtavat välikäytävät niin kuin Kierekissä ja Naarajärvellä. Paikan asukkaat Halen on määrittänyt keramiikan, kiviesineiden ja käytetyn itäisen piikiven sekä hautaustapojen perusteella idästä tulleiksi suomalais-ugrilaisiksi.

PRONSSIKAUDEN JA RAUTAKAUDEN ASUNNOT

Kivikaudelta periytynyt keskiliedellinen kota tai maja säilyi edelleen asuinmuotona. Maanviljelyksen myötä se sai jatkokseen karjalle tarkoitetun aidatun katoksella tai heinien säilytykseen tarkoitetulla lavalla varustetun suojan. Ainakin pronssikautisessa Nakkilan Rieskaronmäen talossa on ollut tällainen rakenne.

Vanhan Laatokan eli Laatokanlinnan asumuksissa on 600-luvulta aina 800-luvulle saakka perusmuotona ollut keskiliedellinen maja, jonka mitat useimmiten olivat noin 7x8 metriä. Toisella sivulla saattoi olla jo Rieskaronmäestä tuttu karjasuoja patsaskatoksineen ja aitauksineen. Aitta oli myös sijoitettu asunnon sivulle tai etupuolelle pienen matkan päähän. Näin muodostui perusmuoto sille kokonaisuudelle, joka myöhemmin on tunnettu ns. karjalantalona, tyyppi oli myöhemmin tunnettu laajalti pohjoisella Venäjällä ja meilläkin Rajakarjalan alueella.

900-luvulla alkoi vallitsevaksi asuntomuodoksi tulla pienempi, usein noin 4x4 metriä oleva kivistä ladotulla kiukaalla varustettu PIRTTI. Tämä uudistus oli idästä kotoisin, ja se alkoi pian syrjäyttää keskiliedellisen majan. Tosin esimerkiksi Liedon Vanhanlinnan linnanmäen varhaisimpaan 500-luvulle ajoittuvaan rakennuskauteen kuuluvana on havaintoja jonkinlaisen kiukaallisen huoneen jäännöksistä. Kuitenkin nurkkaan sijoitetulla kivistä ilman laastia ladotulla kiukaalla varustetun asunnon läpimurtokautena pidetään 900-lukua. Kiukaallinen pirtti oli tietysti lämpötaloudellisesti parempi, koska kiviin sitoutunut lämpö säilyi pitkään tulen sammumisen jälkeen. Enää ei tarvinnut huolehtia jatkuvan tulen ylläpidosta talvisaikaan. Akkuna eli laudalla tai muulla tukolla suljettava valoaukko oli myös pirtin kauteen kuuluva uudistus. Tämän uuden, vaikka pienemmän huoneen lattiapinnan käyttömahdollisuus oli myös vapaampi, kun uuni oli nurkassa.

Seuraava uudistus oli kuitenkin pian käsillä. 1000-luvulla alkoi läntisenä uutuutena tulla savilaastilla muurattu uuni ilman laastia ladotun kiukaan tilalle. Muuratun uunin kohdalla puhutaan usein epämääräisesti lännestä, mutta se länsi ei ole Ruotsi, niin kuin ensinnä mieleen tulisi. Ruotsissa säilyi vielä pitkään keskiliedellinen maja asunnon perustyyppinä. Mielestäni lähinnä Gotlantia voisi pitää "läntenä", josta muurattu savu-uuni tuli Suomen alueille. Kulttuurillisesti Gotlanti oli kuitenkin tuolloin, 1000-1100 paikkeilla vahvasti sidoksissa Venäjän kautta Skandinaviaan saakka ulottuvaan bysanttilaisen kulttuurin piiriin.

Pitemmälle jälkiä seuraten muuratun savu-uunin juuret menevät Rooman valtakunnan levittämiin kulttuurivirtauksiin. Muurattu savu-uuni on mielestäni saapunut meille kahta tietä, sekä läntisten että itäisten kulttuurivirtausten tuomana. Bysantista Novgorodin kautta oli suora tie itäiseen Suomeen. Maamme länsiosiin se näyttäisi tulleen Roomasta Alppimaiden, Saksan ja mahdollisesti Gotlannin välietappeja seuraten. Mielestäni Rooman legioonat olivat valloituksineen yksi tehokas muuratun leivinuunin levittäjä pohjoista Eurooppaa kohti, "companion - leivän kanssa".

Kun tarkastelemme esimerkiksi Italian maaperällä Pompeijin ja Herculaneumin kaivauksissa esiin tulleita leivinuuneja, niissä näkyy selvästi kaikki ne yksityiskohdat, jotka säilyivät sekä Italiassa että Suomessa lähes parintuhannen vuoden ajan, aina 1900-luvun alkukymmenille saakka. Jos uuni oli sijoitettu huoneen nurkkaan, oli uunin suu Italiassa suunnattu huoneen vastakkaista nurkkaa kohti, pyörehtäväksi muuratulle ulkosivulle. Alareunaa kiersi pankko, eli leveämmäksi muurattu alaosa, joka enemmän neliömäiseksi muurattuna muodosti uunin suun eteen hyvän laskutilan erilaisille paistoksille ja käsiteltäville esineille. Meillä Suomessa ja Savossa uuni oli neliömäinen ja pankko muodostui toiselle sivulle siihen avautuvan uuninsuun eteen. Kuitenkin tuo ikivanha levennetty alaosa näkyy vaikkapa Seurasaaressa Niemelän torpan uunin sivussa. Suomessa ja pohjoisella Venäjällä uuninsuun edessä olevalle pankolle muodostui keittoliesi, johon vedettiin uunista kuumat, hehkuvat hiilet. Niiden päällä voitiin keittää haahloista riippuvassa padassa ruokaa tai lämmittää vettä. Tuhkalla peitetyssä hiilloksessa säilyi myös tulenkipuna seuraavan päivän tarpeisiin. Tuli oli helpompi saada kuumasta hiilloksesta, kuin tuluksilla iskemällä, siksi tulen säilyttäminen oli tärkeä tehtävä, joka osaltaan muovasi uunin ja siihen liittyvän lieden rakenteita.

Kun itäisessä Novgorodin kulttuuripiirissä uuni alettiin rakentaa hirsistä tehdyn aluskehikon päälle, oli uuninsuun eteen helppo muovata pidempien hirrenpäiden ja uuninaluspalkkien varaan kivistä ja savesta liesi keittämistä varten. Tämä lattiapinnasta ylöspäin nostettu uuni ja liesi tuli ns. itäisen LEUKAUUNIN esikuvaksi. Itäisen uunityypin syntyyn on uskoakseni ollut vaikuttamassa myös Novgorodissa ja sen kulttuuripiirissä 1000-1100 -luvuilla yleistynyt kaksikerroksinen hirsirakennus, jonka alakerrassa oli varastotiloja, varsinainen asuintila oli noin parin metrin korkeudella maasta. Tällöin ei uunia voitu rakentaa maanpinnan varaan, vaan sille oli tehtävä erillinen alusta, joka puisessa rakennuksessa luontevasti syntyi hirsistä. Hirsialustalle tehty leukauuni levisi Laatokan rantamilta Savoa kohti levittäytyneen väestön mukana. Huuhtakaski ja juuresruis vanhan turkishankinnan ja erätalouden rinnalla lienevät olleet ne asiat, jotka viljan siitepölyesiintymien perusteella toivat ainakin Etelä-Savossa monet paikat 1200-luvulla vakituisen viljelyn piiriin. Itäisten kulttuuriyhteyksien sulkeuduttua 1323 Pähkinäsaaren rauhan seurauksena, kotiutui sen länsipuolelle leukauunin vanhinta tyyppiä edustava hirsikehikon varaan rakennettu nurkkapatsaalla ja siihen seinästä ulottuvilla luvaslaudoilla tuettu malli. Keskiajan loppupuolella rajan itäpuolella kehittynyt ns. koniskalaudalla, eli kauniin kaarevasti muotoillulla liedenpäälaudalla varustettu uuni jäi niiden alueiden tyypiksi, jotka säilyivät Novgorodin valtapiirissä 1500-luvulle saakka. Läntisessä Suomessa puolestaan kotiutui ilmeisesti Gotlannista, tai saksalaisten kauppiaiden suoraan Euroopan mantereelta tuoma uunityyppi, joka rakennettiin kivistä maanpinnasta lähtien. Siinä saattoi olla hirsistä rakennettu kehikko alaosan tukena, mutta uunin alla ei ollut puisten palkkien kannattamaa tyhjää alustaa, niin kuin idässä.

Savosta ja Keski-Suomesta, lähinnä vanhan Rautalammin alueilta 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alkukymmeninä Ruotsin ja Norjan ns. suomalaismetsiin muuttaneet asukkaat veivät mukanaan silloiset rakennustapansa. Niistä on selvästi nähtävissä millaisia olivat uunit ja muut savutuvan orsistoon ja yksityiskohtiin liittyvät rakenteet lähtöalueilla tuohon aikaan. Kielellisten ja kulttuurillisten erojen vuoksi monet lähtiessä omaksutut perinteet säilyivät tarkasti vanhoissa muodoissaan.

Savu-uuni tuolla suomalaismetsissä oli rakennettu hirsikehikolle, mutta ainakin viimeisissä säilyneissä usein suoraan maanpinnasta nousevana kivilatomuksena, joka mielestäni kuvastaa lähtöalueilla Hämeen suunnalta saatuja vaikutteita. Uuneissa ei ole pidennettyjen hirrenpäiden varaan tehtyä liettä, eikä niin sanottua pankonalustaa, eli lieden alle muodostuvaa sisään vedettyä tilaa. Metsäsuomalaisista savutuvista puuttui myös lähtöalueella yleinen ns. "pilarors", eli vankka poikki tuvan kulkeva hirsi, joka noin 7-10 cm paksuisten ja 20-45 cm pituisten "pilarien" välityksellä kannatti "laipionalasia" eli pitkin tupaa kulkevia paksuja pyöreitä tai kulmikkaaksi veistettyjä laipion kannatushirsiä. Tämä ero lienee johtunut siitä, että metsäsuomalaisten tupien koko oli noin 7x7 m, kun se lähtöalueilla 1700-1800-luvuilla kasvoi seinänpituudeltaan usein 8,5 metristä aina 10 metriin saakka. Silloin tarvittiin myös poikkisuunnassa olevaa vahvaa tukihirttä laipion kannattimeksi. Pelkkä sitova 20-25 cm paksuinen orsi ei enää ollut riittävä, vaan sen sijaan tuli usein jopa 40-50 cm paksuinen ikihonka.

Veistetyllä laudalla suljettavat ns. luukkuikkunat alkoivat myös väistyä 1700-luvun puolivälissä ainakin vauraammissa taloissa lasi-ikkunoiden tieltä. Ensimmäiseksi lasit laitettiin peräseinälle ja sivuseinän pöydänpäänurkassa olevaan ikkunaan. Uuninsuun vastainen sekä ns. karsinaseinällä oleva ikkuna saivat pitkään olla vain hirsiin veistetyissä urissa kulkeva lauta, jota avattiin tai suljettiin valon tarpeen mukaan. Tällainen esimerkki on nähtävissä vieläkin erään Maaningan Tuovilanlahdessa 1748 rakennetun, nykyisin katottomana latona olevan vanhan savutuvan seinissä. Näistä löytyy varmaan muitakin esimerkkejä, jotka pitäisi kiireesti kuvata, mitata ja piirtää tulevaa tutkimusta varten. Tähän työhön ei maakunnassamme kuitenkaan näytä löytyvän varoja, eikä haluakaan. Maakuntaliitto, joka monessa muussa maakunnassa on aktiivisesti tutkimassa, suojaamassa ja säilyttämässä vanhaa rakennuskantaa, Pohjois-Savossa ole "kättään koukistanut" tämän asian hyväksi. Valitettavasti kaikki saa tutkimatta hävitä ajan virtaan.

Seppo Latvala, 2002

Sivu päivitetty 21.4.2004