Suuremman talon savutupa. Piirros Seppo Latvala, 2003.

Suomalaisia uunipatsaan päitä, joissa on muotoiltu nuppi. Piirtänyt Seppo Latvala, 1999.

Savolainen savutupa 1700-luvun lopussa

Savutuvat säilyivät maamme keski- ja itäosissa hyvin pitkään asuntoina, suurissa ja varakkaissa taloissakin aina 1900-luvun alkukymmenille saakka käytössä. Syynä tähän käytäntöön oli se, että suurten talojen savutuvat eivät suinkaan olleet mitään savuisia ja kitkuisia kidutuspaikkoja, jollaisia pienet ja matalat savutuvat saattoivat usein olla.

Suuren tuvan korkeus lattiasta lakeen oli useimmiten yli neljä metriä, suurimmat jopa viiden metrin paikkeilla, eli lähes kahden nykyisen asuinhuoneen korkuisia. Niissä ei savu vaivannut asukkaita lämmityksen aikanakaan, vaan tuvassa saattoi toimitella rauhallisesti pikku askareita istuen. Usein oli tuolloin aamupäivän ohjelmassa pieni välipalan syönti ”otettiin savunalasta”. Savu peitti laen ja tuvan yläosan, mutta jätti alas noin 1,5-2 metrin vapaan tilan, jossa saattoi oleskella, kun ei tehnyt äkkiliikkeitä, jolloin savu olisi pyörtänyt likemmäs lattiaa. Arvoituksissakin tuota savuvaippaa luonnehdittiin ”lattian levyinen lehen kevvyinen, mikä se on”.

Oheisena piirros talosta, joka oli hyvin tyypillinen Kuopion ympäristössä 1700-1800 –lukujen vaihteessa. Tässä esimerkiksi on etupuolella näkyvä tupa ollut Kuopion Hiltulanlahdessa ja sisämitoiltaan 8,40 m kanttiinsa, korkeus lattiasta lakeen n. 4,2 m. Hirret olivat salon mahtihonkia, suurimmissa oli veistopinnan leveys 19”, eikä aivan tyvipuolesta mitattuna, eli suurimmat hirret oli veistetty yli puoli metriä paksuista puista. Vanhan ikkunan mitta oli ollut 110x110 cm ja tuohon aukkoon oli hyvin sopinut sellainen 12 ruutuinen ikkuna, joka esiintyy eräässä Wrightin maalauksessa 1840-luvulta. Viimeksi olivat ikkunat kuusiruutuiset ja korkeus noussut 140 cm saakka. Lakea kannatti poikki tuvan kulkeva ”pilarjors” joka myös oli tyvestään n 50 cm levyinen ja tehty luonnon kaarevasta puusta, joka keskeltä nousi noin 15 cm korkeammalle. Sen päällä seisoivat 40-45 cm korkuiset, 7-8 cm paksuiset pilarit, jotka kannattivat neljää oviseinään olevaa laipionalaista. Ne oli veistetty nelikulmaisiksi ja veistopaksuus tyvipäästä n. 35 cm, latvasta n. 30 cm ja korkeus hieman leveyttä suurempi. Sivuseinien vieressä kannatti laipiolankkuja n 25 cm paksuiset orret, ehkä 5-10 cm päässä seinistä. Laki muodosti kauniin holvimaisen kaaren ja se oli tehty orsivälin pituisista kelleksistä, joiden alapinta oli veistetty tasaiseksi. Muuna orsituksena oli neljä n. 20 cm vahvuista, myös kulmikkaaksi veistettyä ortta, joista yksi oli n. 35 cm päässä oviseinästä, toinen keskellä pilarjorren alapuolella, seinävieristä noin 20 cm sitä alempana, loput kaksi peräseinän luona, takimmainen noin 30 cm seinästä ja etummainen siitä n. metrin päässä. Kaikki nämä neljä ortta olivat n. 220 cm päästä lattiasta. Tässä ehkä yksi melko tyypillinen kuva 1700-luvun lopulla rakennetusta savutuvasta, tosin vuosilukua ei ollut merkitty tai säilynyt, mutta monet yksityiskohdat tukevat 1700-luvulle ajoittamista.

Toisen tuvan mallina on ollut Maaningan Tuovilanlahdesta vuosiluvulla 1748 merkitty savutupa. Se on ollut sisämitoiltaan n. 7,50 m kanttiinsa ja lakikorkeudeltaan n. 3,50 m, ehkä hieman korkeampi, mutta sen alaosa oli jo niin kokoon painunut, että tarkkaa mittaa ei ole saatavissa. Mielenkiintoisinta tässä oli kaksi laudalla suljettavaa luukkuikkunaa, toinen piirroksessa näkyvässä pihanpuolen sivuseinässä, toinen uunintakaisessa karsinaseinässä. Näiden ikkuna-aukkojen korkeus oli n. 30 cm ja leveys liki 50 cm, sulkulautaa pitelevä ura oli tässä veistetty ikkunan alapuolen hirteen ja erillinen piena naulattu yläpuolelle. Ahti Rytkösen 1927 valokuvassa on päinvastoin. Kuvassa näkyvän ”pöyvänpiälasin” aukon mitta oli 80x80 cm, joten se hyvin vastaa esim. Leppävirran käräjätuvan 1700-luvun alussa mainittua lasi-ikkunan korkeutta ”kyynärä ja kortteli” eli 75 cm. Toinen samankokoinen ”lasi” on ollut tämän tuovilanlahtelaisen tuvan peräseinän keskellä. Laipiota on kannattanut kolme paksua laipionalaista ja sivuseinien vieressä n. 25 cm päässä seinästä ohuehkot pyöreät orret. Tässä taitteinen laipio on ollut sivuseinien vieressä vain 25-30 cm tasaista keskiosaa alempana.. Orsia näkyisi olleen ainakin oviseinän sekä peräseinän suuntaisesti pareittain, noin 20 cm päässä seinästä ja noin 40-50 cm päässä toisistaan. Lovista päättäen myös sivuseinien vieressä on olleet samanlaiset orsiparit. Tämä kyllä sotii kaikkea ”oikeaoppista” tutkimusta vastaan, myös uunin edessä on oviseinässä orren lovi ja sille löytyy vastapari peräseinästä. Suonenjoelta tällainen orsi tunnetaan joistakin vanhimmista tuvista jakohirren nimellä. Asia vaatisi kiireesti lisää tutkimusta. Mahdollisen poikittaisen ns. pilariorren sijainnista tässä ei ollut näkyvissä kovin selviä merkkejä. Joku epäselvä loven paikka saattoi olla havaittavissa toisessa sivuseinässä. Tämä maaninkalainen tupa oli sitä tutkiessani 1995 jo kattoa vailla ja vain tasakertaa myöten säilynyt, ollut latona ilmeisesti 1900-luvun ajan, joten kaikkia yksityiskohtia on vaikea selvittää. Pitäisi olla samanlaista vertailumateriaalia, ja sen verran rahaa, että voisi kiireesti kuvata ja mitata vielä säilyneet vanhimmat rakennusjäänteet yksityiskohtia myöten. Valitettavasti maakuntaliitto, jolla on ollut käytettävissään tällaiseen työhön tarkoitettuja varoja, ei ole ollut kiinnostunut asiasta. Jos tätä tutkimusta ei ensi tilassa aloiteta, saamme sanoa ikuiset hyvästit monelle pohjoissavolaiseen savutupaan liittyvälle tutkimuksellisesti tärkeälle yksityiskohdalle; ne jäävät ikiajoiksi selvittämättä. Toivoisinkin tässä yhteydessä, että ne maakunnan henkilöt, joilla vielä on latona tai muuna toisarvoisena rakennuksena vanhoja savutupia, ilmoittaisivat asiasta Kuopion museoon. Sitä kautta voisin saada tiedon ja koettaa tallentaa sen tietämyksen, mitä rakennuksista vielä on mahdollista saada.

Oheinen piirros antaa päällisin puolin hyvin todenmukaisen kuvan pohjoissavolaisesta savutupaisesta talosta 1800-luvun alussa. Kumpikin tupa on ollut parina toisen tuvan kanssa ja välillä porstua, mahdollisesti porstuanpohjakamari. Tämä on ollut tyypillinen yhdistelmä tuohon aikaan. Vesikatto on kuvassa malkakatto räystäskoukkuineen ja lammuskaiteineen, eli kuusen juurikasta veistetyt kattovuoliaisiin kiinnitetyt koukut ovat kannattaneet pitkin räystästä olevaa puolipyöreää, tai lankkumaiseksi veistettyä puuta. Se on puolestaan estänyt tuohien painona olevia malkoja valumasta alas.

Seinänvieriä on sisäpuolella lattian alla ympäröinyt ns. multiaiset eli turpeista ja maasta kasatut vallit, jotka estivät pakkasta ja tuulta pääsemästä lattian alle. Myös ulkopuolella saattoi olla kapea samantapainen penger. Portaana oli muutamista hirrenpuolikkaista koottu tasanne ja ehkä jokunen laakea kivi. Kuistia tai muuta katosta ei tuolloin ollut kuin ”herraspaikoissa”. Porstuan ovi oli tuolloin usein kaksiosainen, kesällä yläosa saatettiin pitää auki, mutta alaosa esti kotieläinten ja jopa tarinain mukaan susien pääsyn sisälle.

Savutuvan uunista on tässä myös pari piirrosta meiltä, kumpikin hirsialustalla ja nurkkapatsaalla varustettuja. Viimeisimmistä savu-uuneista hävisi ensin puinen kulmapatsas orsineen ja sitten jopa hirsinen uunin ”alasin” eli alusta, jolle uuni liesineen oli muurattu. Tänä päivänä meillä on vain museoissa nähtävänä joitakin viimeisiä esimerkkejä savutuvasta, joka tuli Suomessa tunnetuksi reilu tuhat vuotta sitten, sai pääpiirteiltään viimeisiin asti säilyneen muotonsa 1200-1500-lukujen välisenä aikana. Se on ollut aikanaan todella edistyksellinen asumus. Aikaisempaan keskiliedelliseen rakennukseen verrattuna se tarjosi lämpimän ja suurimmaksi osaksi vuorokautta savuttoman suojan talven pakkasia vastaan.

Seppo Latvala, 2003

Sivu päivitetty 21.4.2004