Leipälapioita. Kuva: Seppo Latvala.

Leipälapioita Novgorodin kaivauksista. Kuva: Seppo Latvala.

Piakoita. Kuva: Seppo Latvala.

Leipälapio ja Piakka

Leipälapio

Tämä yksinkertainen mutta jokaisessa talossa ja torpassa ennen erittäin tärkeä kapine on museomaailmassakin nykyisin huonosti tunnettu ja tutkittu esine. Toivo Vuorelan erittäin ansiokas kansanperinteen sanakirja ei tunne esinettä ollenkaan, piakka nimikkeen alla siitä kyllä annetaan tietoja, mutta ne eivät valitettavasti pidä paikkaansa, sillä LEIPÄLAPIO ja PIAKKA eivät suinkaan ole saman esineen nimityksiä, vaan myös kaksi eri esinettä.

Tietoni perustuu 1950-luvulta lähtien kuulemaani ja näkemääni, ja nyt olen vielä monessa paikassa varmistanut tietoni iäkkäiltä ihmisiltä kyselemällä. Tietoni kattavat alueen Karjalan kannakselta, Etelä-Karjalan, Pohjois-Karjalan, Etelä-Savon, Pohjois-Savon, Kainuun sekä osittain Laatokan Karjalan ja Aunuksen sekä Keski-Suomen.

Ainakin näillä mainituilla alueilla LEIPÄLAPIO oli leveäteräinen ja pitkävartinen puinen lapio, jolla leivät laitettiin uuniin paistumaan. Lapion terän pituus oli useimmiten 30cm - 40cm välillä ja leveys noin 20cm - 30cm paikkeilla. Varren pituus vaihteli tietysti uunin koon mukaan, taloissa kokonaispituus vaihteli useimmiten 2 - 2,5 metriin. Varren paksuus oli usein 3-5 cm ja saattoi olla kapeneva varren päätä kohti. Lapion terän luona varren leveys saattoi olla 2-3 cm paksuutta suurempi ja kapeni tasaisesti varren päätä kohti, jossa poikkileikkaus oli pyöreä.

Lapion terä oli toiselta puolelta tasainen, siihen otettiin uuniin laitettava leipä. Alapuoli oli mykevä, niin että varren juuresta se oli pieneltä alueelta saman paksuinen, mutta oheni sitten tasaisesti terän kärkeä ja kumpaakin laitaa kohti, jotka olivat aivan terävät, niin että pöydällä nousseet leivät voitiin helposti ottaa lapiolle ja viedä uuniin. Terän muoto vaihteli, useimmiten se oli hyvin pyöreämuotoinen, vain terän kärki oli noin 15 cm matkalta suora, mutta myös molemmat sivut saattoivat olla suorat, vain kulmista hieman pyöristetty. Vanhaan aikaan karjalainen ja savolainen ruisleipä oli noin 30 cm läpimittainen ja vajaan 10 cm paksuinen, joten se määräsi myös leipälapion terän suuruuden.

Piakka

PIAKKA on nimityksenä tunnettu Savossa, Karjalassa ja Kainuussa, mutta lienee laajemminkin käytetty, ainakin isäni kertoman mukaan Pohjois-Inkerissäkin tunnettu. Kannaksen joissakin pitäjissä sen nimi oli OT’LAPPII eli otinlapio ja esim. Salmissa PIIROALABJA, koska sillä laitettiin ja otettiin piirakat uuniin ja pois.

Piakka oli kapeateräinen, ja sen tehtävänä oli jo kuoreltaan kypsyneiden leipien siirtely uunissa sekä kypsien leipien poisotto uunista. Piakka saattoi joskus olla myös sepän raudasta takoma soikean renkaan muotoinen puiseen varteen kiinnitetty terä, kypsät leivät kestivät siirtelyn ja uunista ottamisen tällaisellakin esineellä.

Piakan terä oli noin 15 cm leveä ja 35-40 cm pitkä, varreltaan hyvin samantyylinen kuin leipälapionkin ja varren pituuden määräsi tietenkin uunin koko. Piakan terä oli useimmiten terävä vain kärjestään ja jonkin matkaa sivuilta, varren tyvestä terän puoliväliin saattoivat molemmat sivut olla melko paksut. Kummankin, sekä leipälapion että piakan valmistusaineena oli usein haapa. koska se oli kevyt käsitellä ja sitkeä käytössä. Puun suhteen ei kuitenkaan oltu kovin ehdottomia, vaan käytössä on ollut eri puulajeista valmistettuja leipälapioita ja piakkoja.

Toivottavasti tämä lyhyt selvitys antaa selvyyden, että leipälapio ja piakka eivät ole sama asia, vaikka käyttötarkoitukseltaan ovatkin samoihin asioihin liittyviä tärkeitä työvälineitä.

Seppo Latvala

Sivu päivitetty 4.1.2005