Haahlaorsi ja haahlat. Kuva: Seppo Latvala.

Haahlat

Yllämainittu esine niin sanana kuin esineenäkin alkaa nykyisen polven mukana muodostua myyttiseksi esineeksi, jonka käyttötapa on kansanperinteen sanakirjan myötä alkanut mennä ”päälaelleen”.

Ensimmäisen kerran törmäsin asiaan Leppävirran museossa 1962. Eräässä osastossa oli suuri joukko haahloja, mutta ne oli kaikki ripustettu ylösalaisin. Kysyin asiaa museon esittelijältä ja hän kertoi, että meillä oli helsinkiläinen maisteri laittamassa esineitä näytteille, hän on ripustanut ne juuri tuolla lailla.

Myöhemmin minulle on selvinnyt syy tuohon yleiseen, kansalle täysin tuntemattomaan ja vieraaseen ripustustapaan. Kansanperinteen sanakirjassa haahloja esittävä piirros on ylösalaisin, ja sen perusteella kaikki vanhaa käytäntöä tuntemattomat, mutta museoalaa opiskelleet, ovat uskoneet kirjan kuvaa ja ripustaneet haahlat ylösalaisin.

YLÄPÄÄSSÄ ON SUURI KOUKKU, JOKA ON RIPUSTETTU UUNIN EDESSÄ OLEVAAN HAAHLAORTEEN, ALAPÄÄN PIENEEN KOUKKUUN ON RIPUSTETTU PATA TAI PANNU.

Asian huomaa myös jos koettaa itse käsitellä haahloja, oikeinpäin ripustettuna keittoastian nostaminen ja laskeminen käy helposti, mutta ylösalaisin olevissa haahloissa joutuu kurkottelemaan luonnottoman ylös lieden päälle. Savutuvassa haahlat roikkuivat myös orresta, joka oli noin 10 cm paksu, kukapa siihen voisi ripustaa muutaman sentin laajuisen koukun.

Toivon että tämä lyhyt käyttöselvitys riittää, ja monet museot korjaavat ylösalaisin ripustamansa haahlat oikeaan asentoon. Tarkoituksemme ei kuitenkaan ole antaa museokävijöille harhaanjoh-tavaa tietoa, vaan pyrkiä totuuteen, antaa oikea kuva menneestä. Alfred Kolehmaisen suomalaisia uuneja käsittelevässä kirjassakin mm. on haahloja esittävät piirrokset yritetty väkisin saada näyttämään kansanperinteen sanakirjan kuvalta, ei ole uskottu omia silmiä, vaan alakoukku on piirretty luonnottoman suureksi vonkkuraksi.

Haahlojen nimestä näyttää myös olevan monenlaisia versioita. Ainakin täällä Itä-Suomessa sana on aina ollut monikollinen, ei hahla eikä hahlo, vaan HAAHLAT. Samoin kuin vaikka sakset ja housut. Tässäkin esineessä on kaksi pääosaa, josta uskon tuon monikollisuuden johtuvan. Murteellisena asuna usein huahlat tai hoahlat, mutta esim. sellainen jossakin kirjallisuudessa esiintyvä sana kuin huohola, lienee täysin kielenvastainen muoto, ehkä kirjoittajan oma tulkinta edellä esitetyistä murreasuista.

Sekä esine, että nimitys lienee tunnettu laajalti Euroopassa, ainakin Saksassa nimenä on muistaakseni der tai des Hahls, josta nimi lienee kulkeutunut suomeenkin. Esinetyyppi on tuttu eri puolilla Eurooppaa ja jopa Amerikassa saakka, Aasian puolesta minulla ei ole havaintoja, mutta saattaa olla sielläkin tunnettu.

Historiasta voisin omiin silmiini sattuneiden tietojen perusteella sanoa myös jotakin. Euroopassa vanhin muoto on ns. ketjuhaahlat, jossa rengasmaisten tai soikeiden lenkkien muodostama ketju kannatti keittoastiaa. Ketjua voitiin lyhentää nostamalla yksi tai useampia lenkkejä ylhäällä olevaan koukkuun, näin saatiin nostettua tai laskettua keittoastia sopivalle korkeudelle. Tällaiset ketjuhaahlat olivat käytössä ainakin kelttien asuinalueilla jo noin 300 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Niiden käyttö jatkui erilaisina versioina aina keskiajan lopulle saakka. Tästä on yksi esimerkki säilynyt nykyisestä Siilinjärven Kasurilasta Kuopion museoon saatuna meidänkin ihailtavaksemme. Ylempänä esitetyn ns. sahanterähaahlojen tyypin ensimmäinen todettu kuva on ns. Bayeux’n verhoon ommeltu kuva vuoden 1060 paikkeilta, siis tälläkin tyypillä noin 1000-vuotinen historia takanaan.

Seppo Latvala

Sivu päivitetty 4.1.2005