Iso-Mietin kalamaja. Kuva: Kuopion kaupungin metsätoimisto/Jouko Räsänen.

Hauto-Koistin maja. Hauto-Koistin maja on Kallaveden kalamajoista suurin. Kuva: Kuopion kaupungin metsätoimisto/Jouko Räsänen.

Ison Ollin kalamaja. Rönöläinen Veijo Toivanen 12-vuotiaana Ison Ollin rannassa v. 1942. Taustalla oleva Kalamaja rakennettiin alkujaan metsätöitä varten. Kaupunki myi majan yksityiselle, ja se on purettu pois. Kuva: Kuopion kult. hist. museo.

Kallaveden kalasaunoista

KALASAUNOISTA KALAMAJOIKSI

Tuhannen vuoden takaa meille on periytynyt yksinkertainen neliseinäinen hirsirakennus, jota lämmittää nurkassa sijaitseva kiuas. Se on vanhin asuinrakennuksemme, yksinäistupa, joka on saanut myöhemmin eteensä riuku- tai lautaporstuan, saunan tai aitan ja kehittynyt 1600-luvulta alkaen symmetriseksi parituparakennukseksi. Se on säilynyt sellaisenaankin, maaseudulla saunana sekä erämaissa ja etätyömailla tilapäisasuntona.

Kaukoniittyjen valtauksista ja omistuksista on tietoja keskiajalta saakka. Niille rakennettiin niittypirttejä muutaman viikon mittaista sadonkorjuuajan majailua varten. Pirttien paikat olivat yleensä metsästäjäin tiedossa. Niitä jopa merkittiinkin karsittujen viittapuiden avulla, niin että erämaan varaan joutunut osasi hakeutua pirttiin suojaan (Vilkuna 1953).

Pohjois-Savo on ollut Pohjanmaan ohella vahvaa karjamajakulttuurin aluetta. Teollistumisen alettua toissa vuosisadalla metsätyöläisillä ja uittomiehillä oli monenmuotoisia tilapäisasumuksia: laavuja, majoja ja hirsisalvoskämppiä, kunnes 1928 säädetty kämppälaki määritteli niille asetettavat vaatimukset. Pohjois-Suomen autiotuvista monet ovat juuri metsäkämppiä. Samaan rakennusryhmään edellisten kanssa kuuluvat kalastuksen yhteydessä käytetyt kalasaunat ja -majat. Nekin ovat syntyneet etäällä kotoa tapahtuvan työskentelyn tukikohdiksi. Kalasaunojen pääesiintymisalueet ovat merenrantasaaristossa, mutta on niitä pystytetty Kallavedenkin vesistön alueelle.

Kalasaunojen historiaa

Kalasaunoja on ollut vuosisatoja. Pohjois-Savosta vanhin tieto on Iisalmesta, missä sijaitsi 1600-luvulla Savonlinnan etäisin kruununkalastamo, Haapavedestä Poroveteen laskeva Kihlovirta. Sen omistuksen Pietari Brahe oli siirtänyt Iisalmen kirkkoherran virkatalolle puolittaen samalla entisen kalliina pidetyn vuosivuokran viiteen leiviskään kapahaukia. Myöhemmin 1689 kirkkoherra Tervoniuksen leski myi Kihlosalmen kalasaunan rakuuna Enebärille, joka vei sen pois eikä suostunut tuomaan takaisin uudelle kirkkoherra Hoffreniukselle rahaakaan vastaan. (Saloheimo 1990, 185)

Pohjois-Kallavedellä ei ole enää viime vuosikymmeninä sijainnut kalasaunoja, mutta aikaisemmin niitä on sielläkin ollut. Kuopion pitäjän Rytkyn kyläläiset pitivät muikkua kalastaessaan kalasaunoja Kaislastenlahden tienoilla Koivusaarilla ja Hoikassa (Heinonen 1975, 304). Laajemman Keski- ja Etelä-Kallaveden saarilla kalamajoja on vieläkin, suurin osa Ollinselän ympärillä. Kaupunkilaiset olivat rakentaneet niitä 1800-luvun lopulla. Kaupunki pyrki poistamaan kalamajoja mailtaan, esimerkiksi1910-luvulla rahatoimikamari antoi purkumääräyksen, mutta rakennukset jätettiinkin sitten purkamatta. (Kahra 1957)

Saunasaaria

Lähinnä kaupunkia tällä vuosisadalla on ollut Ison Ollin pömpeli. Se oli käytössä vielä sota-aikanakin kesällä 1942 rönöläispoikien vieraillessa siellä saariretkellään. Yksinkertainen saunamainen rakennus oli tehty alkuaan metsätyökämpäksi, mutta se oli saanut jäädä sitten kalamiesten ja muiden käyttöön. Myöhemmin kaupunki myi rakennuksen yksityiselle, joka vei sen pois.

Iso-Mietin eli Sauna-Mietin maja on pienehköistä hirsistä pitkälle nurkalle salvottu rakennus. Siinä on rannanpuoleisen päädyn keskellä ovi ja järvenpuoleisella sivulla pieni ikkuna. Maanpuoleisella sivulla on lautakylkiäisenä liiteri, ja ikkunan viereen on vielä myöhemmin puhkaistu toinenkin. Tulisijan savupiippu on rakennuksen etunurkalla.

Kuusi-Koistissa on edellistä pienempi maja, johon mennään sisään päädyn vasemmasta nurkasta, jotta tulisijalle jää tilaa. Hauto-Koistin maja on pieni parituparakennus, jonka muistellaan olleen metsänvartijan asuntona sodanjälkeiseen aikaan asti. Nyt siitä on vuokrattu toinen pää erään retkeilijäyhdistyksen käyttöön, toinen on jokamiehen käytössä. Vatasen kämppä sijaitsee kauimpana etelässä.

Fyysisesti tai muistissa olevien rakennusten lisäksi paikannimet kertovat tilapäisasumuksista. Iivarinsalon eteläpään edustalla on Saunasaari ja Saunasaaret tapaamme myös etelämpää, Hirvenselän kaakkoispuolelta. On mahdollista, että kalasaunoja on ollut näilläkin saarilla, mutta ne ovat hävinneet. Vain nimiä on jäänyt jäljelle.

Pirttiniemen huvila tunnettiin vuosisadan alussa kirjailija Juhani Ahon ja myöhemmin Kuopion Pursiseuran paikkana. Aikaisemmilta kulkuneuvoilla matka kaupungista sinne oli pitkä, eikä ole mahdotonta, että siinäkin on ollut tilapäisasumus. Tosin pirtti merkitsee ‘saunaa’ Länsi-Suomessa eikä täällä.

Yksinkertainen sisustus

Edellä mainittuja tilapäisasumuksia on nimitetty aikaisemmin saunoiksi, kun taas nykyisin kämppä ja virallisemmassa käytössä oleva maja näyttävät vakiintuneilta nimityksiltä. Eräs kertoja, joka oli retkeillyt kavereineen saarilla 1940-luvun alussa, käytti kaikista nimitystä pömpeli. Uuden nimityksen ottaminen käyttöön merkitsee yleensä jotakin uutta teknistä ratkaisua. Varmaan saunoja lämmitettiin kivikiukaalla, mutta myöhemmin tilalle vaihdettiin savujohdollinen tulisija, hella tai kamina, jolloin vanha nimityskin sai väistyä. Nykyisin kaikki majat ovat uloslämpiäviä.

Myös muu sisustus on muuttunut. Nykyisin kalustuksena on pöytä ja penkit sekä makuulaverit. Esimerkiksi Hauto-Koistissa on kaksikerroksiset laverit ja niiden edessä penkit seurustelua varten. Kiukaallisissa saunoissa voisi odottaa näkevänsä jonkinlaiden lauderatkaisun. Muutos tuli ilmeisesti tulisijan vaihdon yhteydessä, mutta ei välttämättä heti. Esimerkiksi Koistin pienessä kämpässä 1930-luvulla yöpyessään joutui nukkumaan lattialla Vatasessa oli jo vuoden 1950 aikoihin sisustuksena makuulavereita, jonkinlainen tulisija ja pöytä.

Rakennus- ja asumisperinnettä

Kansanomaisessa taloudessa tilapäisasumukset ovat olleet tavallisia. Tapaoikeuteen kuuluu, että ne ovat kävijöille avoimia yöpymispaikkoja, eivät pysyviksi leiripaikoiksi tarkoitettuja. Niihin on ollut tapana jättää joitakin varusteita kuten suolaa, polttopuita ja ehkä jokunen astia tuleville kävijöille. Kallaveden saarilla kuivat polttopuut ovat pysyvää varustusta.

Myös siisteydestä huolehtiminen on ollut kävijäin varassa. Rakennuksiin pesiytyi helposti lutikoita ja muita syöpäläisiä. Niitä tiputtautui laipiosta myös rönöläispoikien päälle heidän yöpyessään Vatasen kämpässä vuoden 1950 paikkeilla. Myös Kuusi-Koistiin puolukkamatkallaan 1960-luvun alulla yöpynyt kuopiolainen opettajapariskunta ravisteli vaatteensa viimeistä rihmaa myöten huomattuaan aamulla seinänrakojen lutikat - tosin jo kalkitsemisen takia kuolleet.

Puutteistaan huolimatta saunat ja kämpät tarjosivat suojaa, josta oltiin kiitollisia etenkin huonolla ilmalla. Yhteiskäyttö on ollut luomassa myönteistä suhtautumista majoja ja niiden ympäristöä kohtaan. Perinteeseen kuuluvina ja myönteisiä muistoja omasta kokemusmaailmasta välittävinä kalamajat lisäävät saariston kalastusmatkojen ja retkeilyn turvallisuutta ja viihtyvyyttä. Kalasaunat ja -kämpät - mitä nimitystä niistä käytämmekin - edustavat vanhaa rakennus- ja asumisperinnettä ja ansaitsevat säilyttämisen.

Toivo Tikkanen, 2000.

Sivu päivitetty 21.4.2004