Elinkeinot

Keskiajalla nykyisessä Pohjois-Savossa asuvien lappalaisten talous perustui metsästykseen ja kalastukseen. Paikannimistössä asukkaat (Lapinlahti, Lapinsalo, Lapinmäki), heidän vuotuiseen elinkeinokiertoonsa kuuluvat talvikylät (siidi, Siilinjärvi, Siitinselkä), suurriistan vaellusharjut ja -kannakset (hangas, Hankasalmi) esiintyvät koko alueella. Karjalaiset retkeilivät alueen vesistöjä pitkin Pohjanlahden perukalla olevalle Karjalan rannalle ja tälle linjalle vedettiin Pähkinäsaaren rauhassa 1323 myös Ruotsin ja Novgorodin välinen valtakunnanraja. Keskiaikana etelämpänä asuville savolaisille ja hämäläisille perheille ja sukukylille muodostui tänne eräomistuksia. Erätaloudessa metsästyksen, varsinkin toimeentulon takaavan suurriistan ja turkisten pyynnin ja kalastuksen rinnalla esiintyi vähäistä kaskenpolttoa ja karjanhoitoa. Eräomistukset olivat rintamaiden taloille ja kylille tärkeitä, mistä kertoo sekin, että Hämeen ja Savon välistä rajaa käytiin 1400-luvulla useita kertoja. Maakuntarajaksi muodostui aluksi Pielaveden-Suonenjoen suunnan vesireitti.

Verotuksen järjestämiseksi perustettiin Savonlinnan linnalääni 1300-luvun lopulla ja 1400-luvun vaihteessa se jaettiin keruun tehostamiseksi hallintopitäjiin. Veronkantoa varten talot merkittiin 1530-luvulta alkaen kylittäin maakirjaan.

Keskiajan lopulla ja 1500-luvulla alkoi etelän liikaväestöä asettua vakinaisesti asumaan eräsijoille. Muuttajat pakenivat myös veroja ja sotaväenottoja. Asutus pureutui 1400-luvun lopulta alkaen myös Novgorodin puolelle ja samalla alkuperäisväestö siirtyi pohjoisemmaksi. Savolaisilla oli käytössään huuhtatekniikkaa, joka oli tullut tutuksi kaakosta käsin. Sen avulla pystyttiin raatamaan käyttöön myös järeäkasvuisia kuusikoita, mikä loi edellytykset savolaisten kaskitalouteen perustuvalle erämaiden valtaukselle. Kaskiviljelyssä viljelyalan puuaines poltetaan ja vapautetaan sen ravinteet viljelykasvien, rukiin ja muiden viljalajien, nauriin, pellavan jne. käyttöön. Peltoala pysyi pienenä lannoitusaineiden puuttuessa, metsästys ja kalastus jäivät sivuelinkeinon asemaan.

Pohjois-Savoon perustettiin 1550-luvulla Tavinsalmen (Kuopion) hallintopitäjä. Samoihin aikoihin Kustaa Vaasa julisti erämaat kruunun omaisuudeksi, joihin sai muuttaa vapaasti. Savolaiset ylittivät maakuntarajan ja asuttivat Pohjois-Hämeen erämaita niin, että 1571 Rautalammin talollisista suurempi osa oli savolaisia kuin hämäläisiä. Näin maakunta oli saavuttanut lännessä myöhemmän rajansa. Idässä asutustilanne vahvistettiin 25-vuotisen sodan jälkeen Täyssinän rauhassa 1595.

Maakirjojen mukaan viljelijät olivat aluksi enimmäkseen maan omistajia, mutta veroa maksavien talonpoikien rinnalla oli myös maattomia. Keskiajalla maattomien osuus oli ollut noin 10 %. Heitä olivat käsityöläiset, palvelijat ja mökkiläiset, idässä kirvesmies-kaskenpolttajat. Maata siirtyi 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla verorästien vuoksi kruunulle. Pohjois-Savo kuului niihin alueisiin, joissa enemmistö talollisista oli verotalonpoikia. Perinnöksiostoja tapahtui 1700-luvulta alkaen jatkuvasti, Itä-Suomessa pääosin 1800-luvulla. Tilanne oli 1870 sellainen, että 80 % tiloista oli itsenäisiä, 15 % rälssimaata ja 1 % kruununmaata.

Maanomistuskysymykseen liittyy myös aatelin ja muiden säätyjen synty. Seurakuntien perustamisen yhteydessä talonpoikien maita siirrettiin pappiloille. Aateli sai alkunsa 1200-luvulta alkaen ratsumiehen varustaville tiloille myönnetystä verovapaudesta, joka tuli myöhemmin perinnölliseksi. Valtion hallinto- ja sotilastehtävissä palveleville läänitettiin talonpoikaismaita varsinkin 1600-luvun puolivälissä. Pohjois-Savon kannalta merkittävä oli kreivi Pietari Brahelle tällöin läänitetty Kajaanin vapaaherrakunta, johon kuuluivat mm. enimmät Kuopion ja Iisalmen tilat.

Kauppa ja käsityö pyrittiin merkantilismin oppien mukaisesti rajaamaan kaupunkilaisammateiksi. Oli tapuli- ja maakaupunkeja, joista vain edelliset saivat käydä kauppaa ulkomaiden kanssa. Sisämaassa ei ollut Savonlinnan pohjoispuolella kaupunkeja ennen 1700-luvun loppua, jolloin Kuopio perustettiin. Talonpoikaistuotteet, lähinnä voi, piti myydä Pohjanlahden rannikon kaupunkeihin, joista myös ostettiin suola pariviikkoisilla matkoilla.

Maatalous oli Suomen ehdoton pääelinkeino 1900-luvun puoliväliin asti. 1800-luvulla siitä sai elantonsa 90 % väestöstä. Viljan ja eräiden muiden kasvien viljelyn ohella karjanhoito oli tärkeä osa taloutta ja myös kalastus ja metsästys kuuluivat siihen tärkeinä sivuelinkeinoina.

Kaskeamisella oli tärkeä osuus maanviljelyksessä 1800-luvun loppupuolelle ajoittuvaan teollistumiseen saakka. Se oli ainoa tapa hyödyntää metsiä ja sen ansiosta Itä-Suomi oli viljan ylituotantoaluetta. Peltoviljelyssä käytettiin eri viljalajien ja kesannon vuorottelua, kaksi- tai kolmivuoroviljelyä. Noin 1860 kaski- ja huuhtaviljelyn vyöhyke ulottui lännessä rajalle, joka kulki suunnilleen Itä-Uudeltamaalta Varsinais-Suomen jokilatvoja kaartuen Oulun tienoilla lähelle merta ja edelleen itään Kuusamon pohjoispuolitse. Teollistumisen mukana viljelykin koneistui ja muuttui perusteellisesti 1900-luvun aikana.

Teollistumiskehitys oli alkanut Länsi-Suomessa jo 1500- ja 1600-luvun vaihteessa sulattojen, höyryvasarain, vesisahojen ja kaivosten perustamisena, mutta Itä-Suomi ja varsinkin kaukainen Pohjois-Savo säilyi kehityksen ulkopuolella, kunnes 1700-luvun puolivälissä alettiin perustaa ruukkeja tännekin.

http:// www.savonruukit.net

Kun "toinen teollinen vallankumous" käynnistyi noin 1870, sen vaikutus näkyi pian täälläkin. Metsien arvo lähti nousuun, vesistöjen kanavointi käynnistyi, sahoja ja muita teollisuuslaitoksia syntyi myös Pohjois-Savon alueelle. Valtio-elämän vapaamielinen jakso sattui samanaikaiseksi: valtiopäivät kutsuttiin koolle, suomalainen sotaväki muodostettiin, Suomi sai markan, ammattikuntalaitos lakkautettiin ja säädettiin elinkeinovapaus, piispanistuin ja seurakuntia perustettiin, suomenkielinen kansanopetus alkoi. Tänä jaksona luotiin pohja alueen teollistumisen kasvulle ja elinkeinoelämän monipuolistumiselle.

Sivu päivitetty 21.4.2004